Matka pohjoista kohti sujui normaalin rauhallisesti ja jopa niin rauhallisesti, että aloin pitkästyä ja tylsistyä. Päätin saada vähän ajankulua ja piristystä arkeen, joten aloin kyttäillä edessämme noin 70 kilometrin tuntinopeudella matelevaa henkilöauto- ja rekkajonoa sillä silmällä, pääsisikö siitä ohi. Takanamme kärkkyvä henkilöauto lisäsi painetta tähän suuntaan. Jossakin vaiheessa tuli tilanne, jossa painoin kaasun pohjaan ja lähdin ohittamaan. En laskenut, kuinka monta autoa ohitin, mutta kyllä niitä ainakin pari kolme henkilöautoa oli ja niiden lisäksi vielä pari rekkaa - nämä siis ohitin kerralla.
Ohittamatta jäi vielä yksi kuorma-auto ja sen edellä ajanut perävaunua vetänyt pakettiauto, joka oli koko jonon alkusyy. Nämäkin autot olisi voinut ohittaa samalla kerralla, mutta tie teki loivan mutkan, enkä nähnyt tuleeko autoja vastaan. Ohitus oli siis pakko keskeyttää välillä, vaikka autoja ei tullutkaan vastaan. Itse asiassa omaatuntoani hieman kalvoi se, että jo rekkoja ohittaessani näkyvyys eteenpäin alkoi heikentyä tiessä olevan mutkan takia, eivätkä viimeiset ohitukset enää täysin vastanneet tiukkoja turvallisuusstandardejani. Olin äärimmäisen valppaana painamaan jarrua ja keskeyttämään ohituksen, jos vastaan tulisi auto, mutta siitä huolimatta aikamarginaalia ei kovin paljon olisi ollut. Viimeisen kuorma-auton ja pakettiauton ohittamisessa vetkuttelin ehkä jo liikaakin, ja muutama hyvä ohituspaikka ehti mennä ennen kuin lähdin ohittamaan. Kokonaisuutena ohituksestani ei siis voisi antaa täysiä tyylipisteitä. Joka tapauksessa olimme päässeet pitkän autojonon edelle melko vaivattomasti ja saavuttaneet Virroille tultaessa niin hyvän etumatkan, että yhtään autoa ei näkynyt takana päin horisontissa.
Loppumatka sujui ilman mitään mainittavia tapahtumia. Yhden kerran pysähdyimme ja yhden auton taisin vielä ohittaa.
