Joskus puolen päivän maissa lähdimme Heinolaan. Rupesin rassaamaan Chrysleriä. Maija rakensi mökkiään ja Jesse touhusi Karkkulan pojan kanssa. Seijalla ei ollut tietenkään säähän sopivia vaatteita, joten se pääasiassa vain valitteli kylmyyttään ja meni lopulta kylään Peltoniemeen. Minuakin pyydettiin sinne, mutta en mennyt, koska Chrysler-projekti vaati kaiken aikani. Chrysler oli tällä kertaa todellisuudessakin erittäin hyvä syy olla menemättä Peltikseen, mutta kaikkein tärkein syy siihen, miksi välttelen "Karkkuksia". Siihen on omat syynsä. Haluan, että aikaa kuluu ja asiat unohtuvat.
Illan pimetessä olin saanut Chryslerin vähitellen käyntiin ja siirretyksi autotallin viereen, jossa lisäsin ilmaa renkaisiin. Omalla akulla (joka on Oldsin entinen romuakku) auto ei koskaan käynnistynyt, joten se piti joka kerta startata käyntiin Micran avulla. Olin joutunut iltapäivän kuluessa käymään monta kertaa huoltoasemalla ostamassa milloin letkulemmareita, milloin jarrunestettä, milloin pakkasnestettä. Auton käynti oli huonoa, mutta se kävi kuitenkin, ja se oli pääasia. Pakoputkikin oli poikki, mutta onneksi vaarattomasta paikasta. Auto myös oli iltapäivällä kärynnyt eräästä sähköliittimestä, mutta kärytys lakkasi, kun rassasin liitintä.
Ai niin, olin unohtaa. Chryslerissä ei ollut muita jarruja kuin "käsijarru", kun lähdimme viemään sitä Ittiin. En kertonut tätä pientä puutetta Seijalle, jotta se ei hermostuisi. Tankkasimme SEO -automaattiasemalla lähtiessämme.
Matka sujui sinänsä jopa yllättävän hyvin. Haprastuneet renkaat eivät puhjenneet, moottori pysyi käynnissä ja lämmityslaite tuntui toimivan ainakin jotenkin. Vaihteiston toiminta sen sijaan oli epävarmaa. Jossakin Ulmilan kohdalla autoon alkoivat ilmaantua ensi "oireet" jarrujen palautumisesta. Iittiin päästyämme jarrut olivat jo aivan selväsi olemassa, mikä helpotti pihassa siirtelyä.
Chryslerin nopeusmittarissa ilmeni mielenkiintoinen piirre. Se näytti liian vähän. En saanut mittaria koko matkalla nousemaan juuri satasta korkeammalle (yritinkin tuollaisia nopeuksia vasta lähempänä Iittiä). Seija sen sijaan kertoi Micran mittarin näyttäneen jo lähemmäs 120 km/t. Se vilauttikin valoja merkiksi siitä, että minun pitäisi hiljentää.
Yhteenveto Chryslerin "koeajosta" on se, että auto vaatisi aivan älyttömän suuren huollon. Joka ikinen paikka pitäisi käydä läpi, ja öljyt ja nesteet ja suodattimet ja tulpat ja kärjet vaihtaa. Ja mahdolliset säädöt säätää (panin ehkä kaasarin säädöt sekaisin rassatessani sitä). Tämän huollon aikana selviäisi, vaatiiko auto muita remontteja kuin pakoputken korjauksen ja renkaiden uusimisen. Etupenkkiä pitäisi joka tapauksessa korjailla ja peräluukkua fiksailla sekä hommata luukkuun uusi matto.
Chrysler voisi olla aivan mukava auto, jos sen ajo-ominaisuudet saisi inhimillisemmiksi ja penkin mukavammaksi istua. Nyt autolla ajaminen ei ole nautinto sanan perinteisessä ajamista kuvaavassa mielessä. Mahdollinen nautinto tulee muista asioista.
