Vein Jessen aamulla Mikkelin kautta Haukivuorelle. Ajoin tulomatkalla kilpaa erään auton kanssa. Vauhtia oli 160 km/t. En olisi lähtenyt kilpailemaan, jos olisin tiennyt, että kisasta tulee noin kova.
Kilpailu alkoi siitä, kun eteeni kääntyi eräästä risteyksestä hidas Volkswagen avolava-auto, ja suunnittelin sen ohittamista. Takaa ilmestyi kuitenkin erittäin aggressiivisesti harmaa auto, joka aikoi ohittaa minut ennen kuin minä ehdin ohittaa Volkswagenin. Autossa oli jo vilkkukin päällä ohituksen merkiksi, vaikka paikka oli täysin sopimaton ohitukseen. Ajattelin, että ohitan Volkkarin vaikka uhalla ennen kun takanani oleva auto ohittaa minut. Ja niin onnistuin lopulta tekemäänkin. Harmaa auto lähti kuitenkin ajamaan perääni, jolloin lisäsin vauhdin sataankahteenkymppiin. Auto ei ohittanut minua, mutta se pysytteli tiukasti kannoilla, ei tosin aivan lähellä. Automme toinen eturengas on viime viikonlopun seikkailuissa vaurioitunut talvirengas, joka tärisee. Eturengas on vanha lösö kesärengas, jonka ilmoja ei ole tarkastettu viime kesän jälkeen. Auto käyttäytyi siis varsin levottomasti ja vaarallisen tuntuisesti jo sadankahdenkympin vauhdissa. Hyvillä renkailla tuo vauhti ei vielä olisi ollut ongelma.
Kun lähestyin lentokoneiden varalaskupaikkaa, mieleeni tuli kauhea ajatus, että auto ohittaa minut lentokentällä aivan periaatteen vuoksi todistaakseen, että se pääsi sittenkin edelleni. Niinpä varauduin tähän ja kiihdytin nopeutta ennen lentokenttää. Toivoin, että takana tulevan auton kuljettaja ei huomasi kiihdytystäni, jolloin saisin hieman etumatkaa. Ehkä sainkin alussa vähän, mutta auto kiihdytti perääni ja alkoi saavuttaa minua. Pidin kaasua täysin pohjassa, ja mittari näytti 160 km/t. Sen kovempaa autonromumme ei huonoilla ja todennäköisesti vajailla renkailla kulkenut. Olin aivan varma, että takana tuleva auto ohittaa minut lentokentän loppuosalla. Se ei kuitenkaan ohittanut, vaikka se todennäköisesti olisi päässyt ohi. Ilmeisesti 160 km/t kulkevan auton ohittaminen alkoi tuntua kuskista jo vähän liian hurjalta. Hidastin vauhtia lentokentän lopussa, mutta jatkoin silti melko kovaa ajamista aivan Mikkelin lähellä olevaan risteykseen asti. Takana tullut auto jatkoi matkaansa eri suuntaan kuin minä.
Pelkään, että saan sydänkohtauksen tuollaisissa kilpa-ajoissa, koska ne ovat liian jännittäviä ja stressaavia. Automme kulku oli huteraa huonoista renkaista johtuen. Pelkäsin, että auto kiepsahtaa pienestäkin varomattomasta ratin liikkeestä sivuttain ja pyörii kattonsa ympäri muutamia kertoja hajoten samalla kappaleiksi pitkin lentokenttää. Mutta voittoa ja kunniaa oli puolustettava, vaikka henki menisi. Ja vaikka sydän vähän läpättikin, voitto kilpailussa tuntui uhrauksien arvoiselta.
