Lähdin ajamaan Valkealaan joskus kuuden maissa. Tiirismäen risteyksen jälkeen jouduin odottamatta aika outoon tilanteeseen. Jo päätiellä perääni oli ilmestynyt poikkeuksellisen aggressiivisen oloinen musta auto, BMW tai joku. Sen takana oli toinen yhtä aggressiivisen tuntuinen auto. Musta auto kärkkyi aivan Micran takapuskurin tuntumassa valmiina hyökkäämään ohitukseen. Sopivia tilanteita ei päätiellä kuitenkaan tullut, joten auto ei päässyt ohitseni. Edelläni ajoi hidas farmari-Volvo. Oletin, että musta auto jatkaa Tiirismäen risteyksessä pohjoiseen, mutta se kääntyikin perässäni Kouvolan suuntaan. Arvelin, että se ohittaa minut heti kun voi, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia lähteä kilpailemaan sen kanssa. Ajattelin, että menköön ohi, jos on mennäkseen. Kun Volvo edelleen mateli edessäni, mielessäni heräsi ajatus, että jos sittenkin yritän edes ohittaa Volvon ennen kuin musta auto ohittaa minut. Sen verran mustan auton ylimielistä kuljettajaa pitää näpäyttää. Ohittakoon sitten myöhemmin minut, kunhan Volvosta on päästy.
Tiesin, että Volvon ohittaminen ei olisi helppoa, sillä heti kun tilaisuus siihen tulisi, myös mustalle autolle tulisi tilaisuus ohittaa minut. Päätin kuitenkin yrittää. Olen huono muistamaan maanteiden paikkoja tarkasti, vaikka ajaisin niillä jatkuvasti. Muistelin kuitenkin, että erään mäen jälkeen tulee pitkä suora. Päätin panna kaiken yhden kortin varaan. Vähän ennen mäen harjaa vaihdoin kolmosvaihteen päälle ja kiihdytin niin paljon kun auto kiihtyi. Ajattelin, että jos näkyvyyden auetessa ei tule ketään vastaan, pääsen tällä yllätysrepäisylläni Volvon edelle ennen kuin mustan auton kuljettaja ehtii oikein edes tajuta, mitä tapahtui. Näkyvyys aukesi, eikä ketään tullut vastaan, joten annoin mennä. Ohitin Volvon yhdellä nopealla puikahduksella. Olin kuitenkin arvioinut paikan väärin, sillä en ollut vielä sillä lopullisella mäenharjalla, josta aukeaa pitkä suora, vaan sitä edeltävällä pienellä nyppylällä, josta ei aukea pitkää suoraa vaan lyhyt osuus ennen seuraavaa mäkeä. Ja tällä osuudella on keltainen ohituskieltoviiva. Tein siis täydellisesti umpilaittoman ja röyhkeän keltaisen viivan ohituksen. Lisäksi auton vauhti kiihtyi uusilla renkailla niin mukavasti, että varsinaiselle pitkälle suoralle tultuani huomasin mittarin näyttävän sataneljäkymmentä kilometriä tunnissa. Ohitus sinänsä ei ollut vaarallinen, vaikka se olikin aika ruma ja minulle epätyypillinen. Eikä vauhtikaan ollut paikkaan nähden vaarallinen. Koska nopeusrajoitus on 80 kilometriä tunnissa, olisin ilmeisesti menettänyt ajokorttini, jos olisin ajanut poliisin haaviin. Onneksi en ajanut.
En halunnut jatkaa kovaa ajamista kauan vaan kurvasin Laajalahden risteyksestä piiloon takana tulevilta. Mustan auton kuski jäi iäksi siihen luuloon, että olin ajanut niin kovaa, että kerta kaikkiaan olin jättänyt sen. Hah, hah. Kun iso jono autoja oli mennyt ohi, palasin tielle ja jatkoin matkaa.
