Kävimme tänään katsomassa erästä vanhaa taloa Otavassa Mikkelin lähellä. Kävimme ennen lähtöä Tikkurilan Anttilassa, josta lähdimme jatkamaan matkaa joskus yhdentoista jälkeen. Ajoimme Kouvolan kautta.
Kouvolan ja Mikkelin väliselle kameravalvontatielle tullessamme päätin ottaa varman päälle niin kuin aina enkä ylittänyt kahdeksankympin rajoitusta. Siinä kahdeksaakymppiä körötellessäni taaksemme ilmestyi auto, joka aivan kuin provosoiden tuli puskurimme tuntumaan kärkkymään. Lopulta se ohitti meidät. Mietin, oliko se sama auto, jonka olimme ohittaneet ennen kameravalvonatien alkamista. Ihmettelin, miten hullussa se uskaltaa ajaa niin kovaa, vaikka tiellä on kameravalvonta. Seurasin, hiljentääkö se edes kameran kohdalla. Sitä oli vaikea todeta. Ehkä se hiljensi.
Kun lähdimme paluumatkalle, päätin ajaa niin stressittömästi ja hitaasti kuin mahdollista. Ajoinkin, ainakin melkein. Kun olimme kääntymässä kirotulle kameratielle, muistelin muutama tunti aikaisemmin tapahtunutta tilannetta, jossa takana tullut auto oli kärkkynyt oudosti kiinni puskurissamme. Mietin, kuinka kaukana risteyksestä nopeusrajoitusmerkki oikeastaan on. Havaitsin, että se on aivan liian lähellä risteystä, koska sitä ei ehdi nähdä, kun samalla joutuu keskittymään muiden asioiden seuraamiseen. Samalla tulin havainneeksi senkin, että rajoitus onkin sata kilometriä tunnissa eikä kahdeksankymppiä, kuten olin luullut. Tämä selitti auton mielenosoituksellisen roikkumisen takapuskurissamme - varsinkin, jos olimme ohittaneet sen aikaisemmin. Minähän oli madellut sen edessä, vaikka olisin saanut ajaa kovempaakin.
Samalla kun nostin nopeuden sataan kilometriin tunnissa pidin liikennemerkkien huonosta sijoittelusta oikein esitelmän. Sanoin, että samalla tavalla myös Mikkelin suuntaan kääntyvässä risteyksessä rajoitusmerkki on liian lähellä risteystä. Rajoitusta ei ehdi nähdä, kun se jo vilahtaa ohi. Merkkien pitäisi olla niin kaukana risteyksestä, että autoilija ehtii jättää risteyksen kunnolla taakseen, jolloin hän on alttiimpi huomaamaan rajoitusmerkin. Kesken tämän esitelmäni Milla huomautti, että edessä on valvontakamera. Hyppäsin jarrupolkimelle, mutta pelkään, että liian myöhään. En ollut tosin huomannut kahdeksankympin rajoitusmerkkiä, mutta totta kai sellainen oli ollut ennen risteystä. Minä olin jatkanut esitelmää pitäessäni sadan kilometrin tuntivauhtia kiinnittämättä vauhtiin tai rajoituksiin tai KAMEROIHIN mitään huomiota.
Meinasin saada - ja taisin jo saadakin - raivohulluuskohtauksen tämän onnettomuuden vuoksi. Riehuin ja pauhasin ja rähjäsin ja pysäytin jo autonkin ja kieltäydyin enää ajamasta metriäkään. Olin kerta kaikkiaan pois tolaltani. Haukuin kamerat ja poliisit ja koko systeemin maan rakoon. No, näinhän teen jatkuvasti, mutta tällä kertaa haukuin ne tavallista kovemman kiihkon vallassa. Lopulta kuitenkin jatkoin ajamista - hyvin sekoilevaa ajamista, jossa onnettomuusalttius oli varmaan satakertainen normaaliin verrattuna. Olin masentunut. Jos sakko tulee, minä.... ÄSH!
