Lähdin Valkealaan kahdentoista aikaan. Liikenne oli hiljainen, joten voin ryyhiä mielin määrin. Jaalan sivuutettuani ripotteli muutama pisara rakeiden tyyppistä “lunta” taivaalta. Sää oli silti melko kirkas ja osittain aurinkoinen.
Haarajoen kohdalla mietin taas kerran, kuinka monta kymmentä kertaa vuoden aikana oikein syyllistyn “törkeään liikenteen vaarantamiseen” ylittäessäni nopeusrajoituksen yli neljälläkymmenellä kilometrillä tunnissa. Tälläkin kertaa kiihdytin Haarajoen mutkan jälkeen nopeuden noin sataankymmeneen kilometriin tunnissa ennen kuin 60 km/t rajoitusalue päättyi. Eikä teostani ollut todellisuudessa mitään vaaraa sen enempää itselleni kuin muillekaan - joita ei edes ollut alueella.
Ohitin yhden koulutaksin Viromäen jälkeen. Sumujoella eteeni ilmestyi auto, jota seurasin kuuliaisesti aina Mikkelintielle asti, kun se kuitenkin ajoi kohtuullista nopeutta sen jälkeen, kun se oli Sumujoella ohittanut erään hevoskuljetusauton. Mikkelintiellä auto kuitenkin osoitti sellaisia nynnyilyn merkkejä, että päätin aivan periaatteen vuoksi yrittää ohittaa sen, jos tilaisuus tulisi. Nynnyilyllä tarkoitan mm. sitä, että auto jäi Tammilahden risteyksen jälkeen matelemaan kahdeksaakymppiä ajavan vanhan näköisen maasturin (ei siis mikään hieno katumaasturi) perään, vaikka olisi ollut hyvä tilaisuus ohittaa se. Mäntymäen jälkeen sain tilaisuuden ohittaa edellä mainitun nynnyilijän sekä sen edessä ajaneen maasturin. Luonnehtisin ohitustani “urheilulliseksi”. Lähestyessäni Mäntymäen jälkeistä mäkeä painoin kaasun pohjaan nelosvaihteella ja seurasin samalla silmä tarkkana, tuleeko vastaan ketään. Kun huomasin, ettei tule, lähdin ohittamaan keräämälläni alkuvauhdilla. Ohituksen teki “urheilulliseksi” reipas aloitusnopeus sekä se, että jatkoin ohittamista siitä huolimatta, että vastaan tuli rekka. Nynnyilijäauton ohi ajettuani minun piti tehdä päätös, jatkanko ohittamista vai keskeytänkö sen. Päätin jatkaa, ja niin tulin ohittaneeksi maastoautonkin. Rekkaan oli vielä turvallinen välimatka, kun palasin omalle kaistalle. Urheilullisuutta ohitukseen teki tietysti myös loppunopeus, joka oli noin 140 km/t.
Jostakin syystä Valkealassa ajeli tavallista enemmän käsittämättömiä liikenteen hidastajia, sillä edellä mainitun ohituksen jälkeen juutuin jonkun seitsemääkymppiä ajavan autoilijan perään, joka entisessä Esson risteyksessä keskustaan kääntyessään ei vaivautunut edes panemaan vilkkua päälle. Olin kuitenkin jo onnistunut saavuttamaan yli kilometrin eron ohittamiini autoihin, joten ei ohitus aivan hukkaan mennyt.
Ohitukset voidaan mielestäni jakaa seuraaviin ryhmiin. Nynnyohitukset, normaaliohitukset, urheilulliset ohitukset, rumat ohitukset ja vaaralliset ohitukset. Jokaisessa ryhmässä on alaryhmiä kuten tavallinen nynnyohitus ja itsekäs nynnyohitus, sekä paikan takia vaarallinen ohitus ja vastaantulevan takia vaarallinen ohitus eli läheltä piti -ohitus. Rajat eri ryhmien välillä ovat tietysti hieman epämääräiset. Rumalla ohituksella (määrittelemäni “urheilullinen ohitukseni voi tietysti olla jonkun mielestä ruma ohitus) tarkoitan ohitusta, jossa ylitetään keltaisia viivoja, ohitetaan huonossa paikassa tai ohitetaan vastaantulevan ollessa jo melko lähellä mutta ei kuitenkaan vielä aiheuteta todellista vakavaa vaaratilannetta.
Tulomatkalla ajoin Kouvolan kautta, koska halusin nähdä, onko Kuusankoskella tien varressa vielä eräs kolariauto. Kouvolan jälkeisessä "piilomäessä” koitin taas kerran, miten helposti auton nopeusmittarin saa ohituksen jälkeen näyttämään 160 km/t.
