Iltapäivällä veimme Maijan junalle Lahteen. Siellä tapahtui taas uudenlainen liikennekonflikti. Ne alkavat olla minulle jo liiankin tavallisia. Asian muisteleminen ahdistaa, mutta yritän kerätä voimia sen kertomiseksi.
Tapahtumat alkoivat, kun lähestyimme Saarisen teollisuusalueen risteystä. Panin vilkun päälle ja ajoin kääntyvälle kaistalle. Tällöin Seija sanoi, että ei kannata kääntyä vaan kannattaa jatkaa suoraan, koska se tie vie nopeammin keskustaan. Noudatin Seijan ohjetta ja vaihdoin uudestaan suoraan menevälle kaistalle. Tällöin takana ajanut auto vilkutteli valojaan. Se oli lähtenyt kiihdyttämään ohitsemme silloin kuin ajoin kääntyvälle kaistalle, eikä kuljettaja pitänyt siitä, että ajoin uudestaan sen eteen ja estin ohittamisen. Ainakaan peilistä katsoen ei näyttänyt siltä, että olisin ollut edes lähellä törmätä tuohon autoon silloin kun vaihdoin kaistaa. Auto oli nimittäin kohtalaisen matkan päässä takanamme silloin kun huomasin sen vilkuttelevan valojaan.
Jokainen päiväkirjojani lukenut tietää, että jos joku töötöttelee tai vilkuttelee valoja minulle, se ärsyttää minua aivan sietämättömästi. Niin kävi nytkin. Ennen kuin Seija ja Maija saivat minut rauhoittumaan ehdin jo refleksimäisesti painaa sen verran jarrua, että jarruvalot vilahtivat. Jarrutus oli kuitenkin niin lyhyt ja kevyt, että sillä ei ollut vaikutusta auton vauhtiin. Painoin saman tien kaasua ja jatkoin ajamista. Takana ajanut valonvilkuttelija ehkä huomasi jarruvalojemme vilahduksen mutta mitään muuta jarruttamiseen viittaavaa se ei voinut huomata. En tiedä, miten tyyppi tulkitsi sen, että jarruvalomme vilahtivat. Ajatteliko se, että jarrutin paniikissa, nähtyäni sen vilkuttelevan valojaan. Vai ajatteliko se, että vilautin tarkoituksella jarruvaloja vastaukseksi sen vilkutteluun. Jos se ajatteli näin, minkä se arvioi olleen motiivini? Näihin kysymyksiin voi vain arvailla vastauksia.
Jatkoimme matkaamme normaalisti. Tyypin valojen vilkuttelu ärsytti minua aivan sietämättömästi, mutta yritin ajaa niin, ettei se näkyisi millään tavalla ajamisessani. Seurasin peilistä, kun valojenvilkuttelija-auto ajoi perässämme. Sen kuljettaja oli ehkä noin 30 -vuotias mies, ja hänen vieressään istui saman ikäiseltä tai vähän nuoremmalta vaikuttava nainen. Nämä ikäarviot ovat hyvin karkeita, ja niiden virhemarginaali on 10 vuotta suuntaan tai toiseen.
Kun lähestyimme rautatieasemaa, mietin, että sattuipas tyyppi olemaan matkalla samaan suuntaan kuin me, koska se sitkeästi seurasi perässämme. Yhdessä risteyksessä se ajoi päin punaista, koska valot vaihtuivat jo silloin, kun me ajoimme läpi risteyksestä. Tästä tuli mieleeni, että ehkä tyypillä olikin tarkoitus seurata meitä. En ollut kuitenkaan varma asiasta.
Ajattelin, että jos vilkuttelija-auto jatkaa suoraan silloin kun me käännymme aseman pihaan, saan tilaisuuden “kostaa” ja vilauttaa valoja sen perään. Se ehkä ärsyttäisi tyyppiä aivan kuin tyypin vilkuttelu oli ärsyttänyt minua.
Kun olimme kääntymässä asemalle, tyyppi ajoi myös kääntyvälle kaistalle ja jäi odottamaan peräämme. Se ei kuitenkaan pitänyt vilkkua päällä kuten me. Liikenne oli vilkas, joten jouduimme odottamaan vuoroamme ennen kuin pystyimme kääntymään rautatieaseman pihaan. Tässä vaiheessa vilkuttelija-auton kuljettaja näytti kyllästyvän odottamaan, ja auto ajoi ohitsemme. Se hidasti meidän kohdallamme, ja kuljettaja tuijotti vihaisesti meidän suuntaamme. Minä tietysti yritin vastata tuijotukseen. Samalla ajattelin, että päästiinpäs tyypistä lopulta eroon.
Mutta ei me päästykään. Kun Seija ja Maija olivat menneet ostamaan junalippua, ja minä seisoin auton vieressä odottamassa, valojenvilkuttelija ilmestyi yhtäkkiä paikalle. Tyyppi oli pysäköinyt autonsa ilmeisesti läheisen hotellin parkkipaikalle ja kävellyt sieltä.
Tähän asti olen pystynyt kertomaan tarinan varsin yksityiskohtaisesti. Siitä eteenpäin, kun tyyppi ilmestyi paikalle, minulla on vain epäselviä muistikuvia. En esimerkiksi muista juuri mitään siitä, mitä tyyppi sanoi, ja miten “keskustelu” alkoi En muista paljoa siitäkään, mitä minä sanoin. Olin ilmeisesti niin kiihtyneessä mielentilassa, että lyhytmuistini oli mennyt tukkoon eikä se tallentanut tapahtumia. Tässä onkin muuten hyvä teoria sille, miksi raivokohtauksen saaneet eivät muista tapahtumista mitään. He kokevat, että heidän silmissään vain on pimentynyt, ja tämän pimeyden aikana he ovat tehneet tekonsa.
Sen verran muistan, että tyyppi viittasi jollakin tavalla siihen tapahtumaan, jossa olin vaihtanut kaistaa ja se oli vilkutellut valojaan. Se sanoi, että autossa on peilit, ja taisi osoittaa Micran peilejä. Ehkä se vielä lisäksi sanoi, että peilejä pitää katsoa.
Entä minun puheeni? Mitä minä sanoin? Muistan sanoneeni ainakin sen, että on mukava kerrankin nähdä tyypin kaltainen “valojenvilkuttelijaääliö” oikein kasvoista kasvoihin. Nyt minulla on harvinainen tilaisuus sanoa mielipiteeni vilkuttelijalle suoraan. Tavallisesti ne vain vilkuttelevat ja häipyvät sitten. Tämän jälkeen yritin keksiä mahdollisimman osuvia pilkka- ja haukkumanimiä tyypille, mutta aivoni olivat aivan lukossa, enkä keksinyt mitään kovin iskevää. Kun ei muuta tullut mieleeni, nimitin tyyppiä apinaksi.
Jossakin vaiheessa kysyin, mikä keskustelun tarkoitus on, ja miksi typpi yleensä tuli luokseni. Kysyin, haluaako se, että ratkaisemme asian tappelemalla. Minulle se kyllä käy. Taisin vielä ottaa pari askelta tyypin suuntaan. Tyyppi meni entistä vähäpuheisemmaksi ja alkoi vilkuilla autoansa kohti. Olin aivan raivokiihkona ja jatkoin solvausten esittämistä, vaikka en kovin hyviä haukkumanimiä keksinytkään. Tässä vaiheessa tyyppi vihdoin katsoi viisaimmaksi poistua paikalta. Taisin huutaa viimeiset riehumisena vielä tyypin perään, kun se käveli parkkipaikalla.
En tiedä, millaisen sankaritarinan siitä, kuinka se kovisteli minua, tyyppi oli aikonut kertoa naiselleen, joka odotti autossa. En tiedä sitäkään, tuliko tarinasta aivan sellaista, mitä tyyppi oli odottanut. Minusta tuntuu, että tyyppi oli yllättynyt siitä, miten reagoin asiaan, kun se tulee “opettamaan” minua. Ehkä se oli odottanut, että pyytelisin nöyränä anteeksi ajamistani, ja se saisi tuntea olevansa suuri sankari.
Maija tietysti meni aivan paniikkiin tapahtuman johdosta ja nousi junaan suuren pelon vallassa. Sitä kauhistutti ajatus, että tapaisimme tyypin vielä. Minuakin alkoi kauhistuttaa. Ajattelin, että ehkä tyyppi lähtikin vain hakemaan pistoolia autonsa hansikaskotelosta, ja kohta se tulisi ampumaan minut. Niinpä lähdimme pois paikalta niin pian kuin mahdollista.
Jälkitunnelmat olivat sekavat. Huomasin, että oloni oli helpottuneempi kuin yleensä tällaisten liikennekonfliktien jälkeen, sillä nyt olin kerrankin päässyt sanomaan oman mielipiteeni. Tällä kertaa vilkuttelija tai töötöttelijä ei selvinnyt teostaan niin, että en olisi pystynyt kommentoimaan sitä. Sain purkaa heti tuoreeltaan paineet, joita vilkuttelun kohteena oleminen aiheutti.
Kun tapahtumasta oli kulunut jonkin aikaa, vajosin masennukseen, jota kesti koko loppuillan. Paluumatkalla tankkasimme sekä kävimme Haukivaaran Siwassa.
