Kävimme Cruz Brokersissa, Kodin Anttilassa, Biltemassa, Tikurilan McDonaldsissa, keskustassa ja Itäkeskuksessa. Joskus iltapäivällä lähdimme vihdoin ajamaan kohti Saarijärveä. Matka osoittautui ainakin tunnelmaltaan lähes painajaiseksi, vaikka mitään konkreettisia vastoinkäymisiä ei tapahtunutkaan.
Kaikki alkoi (jaksankohan edes kertoa) ajellessamme Lahden moottoritietä. Autoja oli niin paljon, että arvelin Lahden ja Heinolan välin olevan hyvin ruuhkainen. Olisin halunnut katsoa kartasta, onko olemassa mitään kiertoteitä. Seija ja Maija suhtautuivat kuitenkin asiaan kielteisesti eivätkä suostuneet etsimään karttaa minulle. Seija ehdotti, että kuuntelisin Radio Novan liikenneohjelmaa. Suostuin ehdotukseen, vaikka inhoankin Radio Novaa. Liikenneohjelma koostui savolaistoimittaja Salovaaran jonninjoutavista höpötyksistä, joiden välillä soitettiin lällyn-lällyn -musiikkia sekä haastateltiin joitakin radion kuuntelijoita (inhoan tällaisia haastatteluja). Pahinta olivat kuitenkin moottoripyöräpoliisin haastattelut, joita tuli ainakin kaksi kertaa. Salovaaran tasa-arvoa teeskentelevä “mitäs me kaverit” -tyyppinen imeltely teki niistä vieläkin ällöttävämpiä. Yäk.
Jossakin vaiheessa Salovaara kertoi Lahden ja Heinolan välin olevan tukkoisen ruuhkainen ja kehotti, mikäli oikein ymmärsin, ajamaan tietä 404.
Olin periaatteessa kiertotien kannalta, koska minua kauhistutti paikallaan seisova ruuhka, jota joskus olen nähnyt Heinolan ja Lahden välillä. Niinpä päätin ajaa Asikkalan ja Pulkkilanharjun kautta. Seija ja Maija olivat sitä mieltä, että tällaiselle kiertolenkille ei kannattaisi lähteä. Tietokonekartan mukaan lenkki lisää matkaa 15 kilometrillä, mikä 80 km/t nopeudella merkitsee reilua 10 minuuttia. Seisovassa ruuhkassa tuo aika kuluu nopeasti. Teoriassa kiertäminen olisi siis voinut kannattaa.
Teoria on kuitenkin eri asia kuin käytäntö. Alkumatkan kameravalvontatie oli juuri niin sietämätön kuin tiesinkin sen olevan. Tai ehkä se oli jopa tavallista sietämättömämpi, sillä liikenne oli vilkasta, ja perässä kärkkyi autoja ikään kuin patistellen, että “aja kovempaa”. Osaksi protestimielessä ajoin kuitenkin täsmälleen rajoitusten mukaisesti enkä “ulosmitannut” mitään toleransseja enkä kovin paljon oletettua mittarivirhettäkään. Kohdissa, joissa ei ollut kameroita, muutama auto ohitti meidät. Tuollainen sairas körötteleminen alinopeudella pelkän poliisipelon vuoksi on ällöttävää. Aivan sietämättömän ällöttävää. Kuvittelin kuitenkin, että päästyämme Pulkkilanharjulle vievälle tielle tilanne normalisoituu. Mutta mitä vielä. Sielläkin köröteltiin 60km/t kulkevassa jonossa. Eikä tässäkään kaikki. Tien varressa kyttäsi moottoripyöräpoliisi, Juuri ennen sitä ajoin hetkellisesti kahdeksaakymppiä kuroakseni jonoa kiinni. Poliisi keskusteli onneksi juuri silloin jonkun kanssa eikä ilmeisesti huomannut nopeuttani, jonka sain hiljenemään voimakkaasti jarruttamalla. Vieläkään ei helpottanut. Kilometri tai pari tämän jälkeen tien varressa seisoi poliisi viittilöimässä. Ihmeellistä kyllä, se ei viittilöinyt meille vaan meidän takanamme tulleelle autolle. Se ohjattiin pensaiden takana piilossa olleelle parkkipaikalle jossa oli kokonainen leegio poliiseja ja poliisiautoja. Pysäytetty auto ei yksinkertaisesti ollut pystynyt ajamaan mainittavaa ylinopeutta keskellä jonoa. Ilmeisesti se kuitenkin oli samalla tavalla kuronut jonoa umpeen kuin me, mutta huonommalla onnella.
Viimeisen puolen tunnin tapahtumat kaksine moottoripyöräpoliisin haastatteluineen, valvontakameroineen, rajoitusten vuoksi matelevine ruuhkineen, moottoripyöräpoliiseineen, tiellä viittovine poliiseineen ja parkkipaikalla olleine poliiseineen alkoivat olla jo liikaa heikoille hermoilleni. Tuntui että vihaamani poliisi tunki päälle kaikkialta järkyttävän massiivisella voimalla. Koko maailma ja koko olemassaolo tuntui olevan pelkkää poliisia. Sain aivan hillittömän raivarin ja aloin hakata nyrkilläni automme radiota ja sieltä kuuluvaa vihattavaa Radio Novaa. Koin, että vastenmielinen poliisimielistelijä Salovaara oli järjestänyt hyvä-veli -poliisikavereineen ansan typerille moukkaradio Novan kuuntelijoille. Pahaa aavistamattomat autoilijat ohjattiin tielle, jonka varteen koko eteläisen Suomen poliisivoimat olivat järjestäneet ansojaan. Ja juuri silloin, kun ruuhka ja poliisipainostus olivat hikisimmillään kapealla Pulkkilanharjun tiellä, radio yllättäen kertoikin, että liikenne Lahden ja Heinolan välillä sujuu normaalisti. Koko kiertotie oli ollut humpuukia ja pelkästään vain hidastanut matkaa muista kauhuista puhumattakaan. Jos tällainen ilmaisu yleensä jossakin sallitaan, niin Lahden ja Hartolan välinen tie oli lähimpänä autoilijan h:iä (ruma sana) kuin mitä se yleensä voi olla.
Paitsi Radio Nova ja poliisipainostus minua masensi se, että olen aina väärässä ja Seija on aina oikeassa, olipa asia mikä tahansa. Ihmettelin, miksi minut pannaan ajamaan ja sitten haukutaan ratkaisuistani. Miksei Seija aja? Se antaa kyllä monesti neuvoja, mutta vastuu jää aina minulle. Se saattaa antaa viime hetken määräyksen ajaa jonnekin, mutta se ei ota eikä voikaan ottaa vastuuta mahdollisesta kolarista, joka tapahtuu määräyksen vuoksi. Kun en noudata tällaista pikamääräystä, saan aivan hirvittävän järkyttävät haukut.
Kun itse teen päätöksen kääntyä autolla jonnekin, valmistelen kääntymistä miettimällä liikenteelliset seikat etukäteen ja tarkkailemalla olosuhteita ja muuta liikennettä. Kun määräys annetaan viimeisellä sekunnilla, edellä mainitut turvallisuuden varmistukset jäävät tekemättä. En sano, että siitä seuraisi aina kolari. Tietenkään siitä ei seuraa. Mutta siitä voi seurata kolari suuremmalla todennäköisyydellä kuin huolellisesti ennalta valmistelluista toimenpiteistä. Siksi en halua noudattaa tuollaisia viime hetken “aja tuonne” -tyyppisiä käskyjä.
Matkalla piipahdimme Joutsan Sokoksella. Saarijärvellä olimme varsin myöhään illalla. Tunnelma ei ollut edelleenkään kovin lämmin emmekä liiemmin puhelleet. Seija mökötti käytökseni ja ratkaisujeni johdosta. Minä taas olin haluton juttelemaan pelkän masennukseni ja väsymykseni vuoksi.
