Viime päivien käynnit Isojoella ovat olleet liikennemielessä stressaavia. Tällä kertaa aioin ajaa rennosti enkä ainakaan halunnut lähteä kilpailemaan kenenkään kanssa. Asioille ei kuitenkaan aina mahda mitään, jos ne ovat tapahtuakseen. No, mitään aivan hirveitä ei tällä Isojoen reissulla sattunut, mutta jotain kuitenkin. Menomatkan “episodi” tapahtui melko pian lähtöni jälkeen.
Ajelin reilun sadan kilometrin tuntinopeutta, kun huomasin, kuinka joku auto alkoi hiljalleen lähestyä takaapäin. En aikonut lähteä kilpailemaan sen kanssa, mutta lisäsin kuitenkin hieman nopeutta, koska yleensä ajan vähän kovempaa kuin mitä tuolloin ajoin. Kiihdytyksen jälkeen mittari näytti noin 115 km/t. Auto lähestyi yhä. Päätin, että en enää kiihdytä lisää vauhtia vaan annan auton ajaa ohi, jos se on ajaakseen. Auto saavutti pian minut ja jäi ajamaan ohitusetäisyydelle. Väistin hieman reunempaa ja yritin tällä eleellä viestittää kuljettajalle, että hän voisi oikeastaan ajaa ohitseni. Kuljettaja ei kuitenkaan lähtenyt ohittamaan vaan seurasi tiukasti perässäni. Koen tuollaiset perässä seuraamiset kiusallisina, koska haluan ajella kaikessa rauhassa omaa vauhtiani. En tiennyt, mitä minun oikein olisi pitänyt tehdä.
Vaihtoehtoja oli kolme. Yksi oli nopeuden alentaminen, joten takana tulijan olisi suorastaan pakko ohittaa. Toinen oli nopeuden nostaminen, jolloin takana tulija jäisi kauemmaksi. Kolmas oli nopeuden pitäminen ennallaan, jolloin takana tulija jatkaisi hiillostamistaan lähituntumassa. Yksikään vaihtoehto ei ollut sellainen, josta olisin pitänyt. En halunnut hiljentää, koska miksi ihmeessä antaisin jonkun vieraan auton määrätä vauhtini hiljaisemmaksi. En myöskään halunnut, että auto seuraisi ohitustuntumassa mutta ei kuitenkaan ohittaisi. Valitsin siis kolmannen vaihtoehdon eli kiihdytin nopeuden sataankahteenkymmeneen. Katsoin, lähteekö auto ohittamaan vielä siinä vauhdissa. Se ei lähtenyt ajamaan ohi mutta ei myöskään jättäytynyt kovin paljon kauemmaksi.
Syväjoen risteyksessä päätin valita eri vaihtoehdon kuin tuo auto, menipä se minne meni. Panin vilkun päälle Syväjoen suuntaan, mutta kun huomasin, että autokin pani vilkun päälle, jatkoinkin suoraan Koivukylään päin. Onneksi takana ajanut auto sentään ei muuttanut aikomustaan vaan kääntyi Syväjoelle. Jos minäkin olisin kääntynyt sinne, olisin luultavasti saanut järjestettyä oikein kunnollisen kilpa-ajon vaihteeksi. Ja sitä nimenomaan en halunnut.
Paluumatkalla joudun taas kiusalliseen tilanteeseen. Ohitin erään melko hitaasti ajaneen auton Haukikylän risteyksen jälkeen, ja ohituksesta tuli vahingossa hieman ruma, sillä keltainen viiva ehti alkaa. Näkymä eteenpäin aukesi kuitenkin saman tien, ja tie oli vapaa. Lievää epämääräisyyttä näkyvyyden suhteen kesti sekunnin tai pari.
Vauhti kiihtyi ohituksessa, kuten se yleensä kiihtyy, joten mittari näytti ohituksen loppuvaiheessa satakaksikymmentä kilometriä tunnissa (paikalla on 80 km/h nopeusrajoitus). Suunnittelin hidastavani vauhtia, kunhan olisin saanut hieman etumatkaa ohittamaani autoon. Mutta mitä tapahtuikaan? Ohitettava auto kiihdytti vauhtinsa sataankahteenkymmeneen kilometriin tunnissa ja alkoi seurata lähietäisyydellä. Tilanne muistutti samaa, jonka koin Syväjoen lähistöllä 1990 -luvun alkupuolella (mahdollisesti vuonna 1992). Tuolloin kävi ilmi, että seuraamaan lähtenyttä autoa ajoi poliisi. Luulin, että sama toistuu taas. Jonkin matkaa seurattuaan takana tullut auto kuitenkin vähitellen hidasti nopeuttaan ja jättäytyi vähän kauemmaksi. Se seurasi kuitenkin näköetäisyydellä, joten koin tilanteen hermostuttavana. Onneksi auto vähitellen jättäytyi kauemmas, enkä enää - luultavasti - nähnyt sitä Koivukylän jälkeen.
Koivukylästä lähdettyäni oli vähällä tapahtua inhottava loppuhuipennus ahdistavalle ajamiselleni. Edelläni nousi mäkeä hitaan puoleisesti eräs auto, ja olisin ehkä “normaalioloissa” ohittanut sen pitkässä ylämäessä. Olin kuitenkin jo niin kyllästynyt ohittamisiin ja kilpailuihin ja koko hommaan, että päätin madella tuon auton perässä. Ajattelin, että katson mäen päällä, mikä sen vauhdiksi vakiintuu, ja päätän siellä mahdollisesta ohituksesta. Juuri näitä miettiessäni, kun ylämäki oli jo alkanut muuttua tasamaaksi, vastaan ajoi pakettimallinen poliisiauto, jossa ehdin nähdä kirjaimet LP, mikä taitaa tarkoittaa liikkuvaa poliisia. Jos olisin ajanut hitaan auton ohi ylämäessä, voisin nyt kirjoittaa, kuinka monen euron sakon sain - tai pahempaakin. Olisin nimittäin todennäköisesti kiihdyttänyt nopeuden ohituksen aikana sataankahteenkymmeneen kilometriin tunnissa tai kovemmaksikin, ja luultavasti olisin jatkanut tätä nopeutta vielä silloinkin, kun poliisiauto tuli vastaan. Paikalla oli satasen rajoitus.
Poliisiauton mentyä ajelin vielä pitkään hitaan henkilöauton perässä, koska arvelin, että poliiseja voi olla enemmänkin liikkeellä. En kuitenkaan Jaalaan asti seurannut tuota autoa, vaan joko ohitin sen jossakin vaiheessa tai se kääntyi sivutielle.
Jaalaa lähestyessäni sain vielä viimeisen ripauksen ajamiseen liittyvää “jännitystä”, kun huomasin, että takaa lähestyy hiljalleen punainen auto, joka vähitellen saavutti minut, vaikka taisin hieman lisätä nopeuttakin, jotta se ei ehtisi saavuttaa minua ennen Jaalaa. Aloin miettiä, että ei kai se vain ole sama auto, joka ennen Koivukylää kiihdytti vauhtiaan, kun ohitin sen. Pelkäsin, että tyyppi on lähtenyt ajamaan minua takaa, ja nyt voi seurata jotain kauheaa. Ennen kuin saavuimme Jaalan keskustan alueelle, auto ehti tulla aivan lähelle, johon se jäi roikkumaan lähtemättä kuitenkaan ohitukseen. En oikein tiennyt, miten siihen pitäisi reagoida. Hiljensin nopeutta, väljästi nopeusrajoituksia mukaillen, mutta en kuitenkaan aivan pudottanut vauhtia rajoituksen vaatimaan viiteenkymppiin Onneksi auto jatkoi matkaansa Kouvolaa kohti eikä kääntynyt Jaalan risteyksestä perääni. Se ei todennäköisesti ollut sama auto, joka oli pelleillyt kanssani ennen Koivukylää.
