Lähdin Isojoelta joskus seitsemän paikkeilla, hyvin karkeasti arvioiden (en katsonut kelloa). Lähtiessä kävin tankkaamassa TB:n automaatilla. Tankilla oli jonkun verran jonoa, ilmeisesti siksi, että bensan hinta näytti aika edulliselta - sikäli kun nyt mistään edullisesta bensasta voi enää nykyaikana puhua. Oikeanpuoleisessa jonossa oli kaksi autoa edelläni ja vasemmanpuoleisessa yksi auto. Ajoin aluksi oikeanpuoleiseen jonoon, koska se sopi paremmin Micralle, jonka bensatankin korkki on auton vasemmalla puolella. Jonon perässä odotellessani huomasin peilistä, kuinka risteyksestä lähestyi uusi auto jonottamaan bensaa. Tässä vaiheessa minulla käynnistyi jonkinlainen kilpailuvietti, joka ilmeni siten, että koin vastenmielisenä ajatuksen, että häviäisin tuolle autolle kilpailussa, jonka nimi oli “kuka tankkaa ensiksi”. Minähän nimittäin olin tullut tankille ennen tuota autoa, joten minun kuului oikeudenmukaisuuden nimissä myös tankata ennen sitä. Näin ei kuitenkaan tapahtuisi, jos tuo auto ajaisi lyhyempään vasemmanpuoleiseen jonoon. Niinpä tein päätöksen, että siirryn itse tuohon jonoon, vaikka se tankkaamisen kannalta onkin vähän kömpelöä. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että bensaletku ulottuu myös auton toiselle puolelle, kun sitä vetää. Vähän ruman näköistä, mutta onnistuu.
Kun olin vaihtanut jonoa, uusi auto ajoi tilalleni. Edelläni olevan auton tankkaus kesti kauan, mutta pääsin kuitenkin tankille ennen myöhemmin saapunutta kilpakumppaniani. En siis kokenut kirvelevää tappiota tankkauskilpailussa. Taidan tehdä kaikissa asioista kilpailun.
Kaikki näytti olevan OK, ja lähdin ajamaan päätielle. Risteykseen tullessani huomasin, että molemmista suunnista tuli autoja. Ne olivat kuitenkin niin kaukana, että katsoin ehtiväni ajaa ennen niitä. Jos olisin jäänyt odottamaan, odotuksesta olisi tullut pitkä, koska autoja näytti tulevan pitkänä jonona varsinkin pohjoisesta. Etelän suuntaan ei risteyksessä kovin pitkälle näe, joten en osaa sanoa, kuinka paljon autoja sieltä oli tulossa.
Koska autoja oli tulossa, kiihdytin niin voimakkaasti, kun Micralla voi kiihdyttää, jotta en millään tavalla hidastaisi päätiellä ajavien autojen perusnopeutta. Yritin siis päästä mukaan liikenteen virtaan mahdollisimman sujuvasti. Se onnistuikin aivan mukavasti. Kiihdytin alussa jopa vähän liikaakin, varmuuden vuoksi, mutta annoin vauhdin sen jälkeen laskea jonnekin satasen tuntumaan, jonka oletin olevan tavallinen tiellä käytetty vauhti.
Ensimmäinen takanani tullut ajoneuvo oli moottoripyörä. Se lähestyi siinä vaiheessa, kun hidastin nopeutta kiihdytyksen jälkeen. Sen perusvauhti oli selvästi kovempi kuin sata kilometriä tunnissa, joten se meni ohi kuin luonnostaan. Ajattelin, että sen kuin menee. Minullahan ei ole mikään kiire minnekään. Eikä Micralla todellakaan kannata lähteä kilpailemaan moottoripyörien kanssa. Toivoin, että moottoripyörän kuljettaja tajuaisi, että hiljensin tarkoituksella, ja että risteyksen jälkeen tapahtunut kiihdyttämiseni ei ollut tarkoitettu miksikään kilpailuhaasteeksi.
Kun moottoripyörä oli ohittanut minut, kiihdytin uudestaan vauhtia, koska halusin nähdä kuinka kovaa se ajaa. Toinen syy kiihdyttämiseen oli se, että takaa lähestyi kaksi pakettiautoa, enkä halunnut hidastaa niiden matkantekoa. Arvelin, että jos en lisää nopeutta, ne ohittvat pian minut. Olin sitä mieltä, että enhän minä nyt mikään yleinen “kaikkien ohitettava” -tapaus ole, vaan ajan itsekin usein melko reippaasti. En siis halunnut antaa pakettiautojen kuljettajille aivan väärää kuvaa itsestäni - että olisin joku tyypillinen nynny micrakuski, joka väistää nöyrästi kaikkia tiellä liikkuvia kotteroita, jotka vain ohi haluavat ajaa. En tietenkään aikonut kilpailla kenenkään kanssa tai estää kenenkään ohituksia, mutta halusin kuitenkin katsoa, mitä tapahtuu, jos nostan nopeuden samaksi, mitä moottoripyörä ajaa. Jos pakettiautot haluaisivat yhä ajaa ohi, sen kuin ajaisivat. Hetken päästähän tuli ohituskaistakin.
Aloin seurailla moottoripyörää järkevän etäisyyden päässä. Se ajoi noin sataakahtakymppiä, ja täsmälleen samaa nopeutta tulivat pakettiautot takanani. Ja mikä huomion arvoista, suunnilleen samaa vauhtia ajoi joukko autoja moottoripyörän edellä. Koko liikenne eteni siis noin sadankahdenkymmenen kilometrin tuntinopeutta, ja joissakin kohdissa ehkä vähän alle sen. Tämä oli taas niitä tilanteita, joissa mietin, on Micran nopeusmittariin tullut joku vika, koska eiväthän kaikki autot voi ajaa noin selvää ylinopeutta. Ajattelin, että mittarin näyttö täytyy tutkia joskus, jos sen vain jossakin voi tutkia. Perinteisiä kilometripylväitähän ei nimittäin enää ole missään.
Kun moottoripyörä lähestyi Janakkalan risteystä, sen nopeus oli noussut 125:een kilometriin tunnissa. Minäkin olin kiihdyttänyt vauhtia ja samoin takana tulleet pakettiautot. Ajattelin, että on tämä aika hurjaa, kun liikenne etenee kovempaa kuin moottoritiellä, vaikka kyseessä on vain tavallinen maantie, jossa on satasen rajoitus. Olin helpottunut siitä, että käännyn pian Janakkalan risteyksestä ja pääsen eroon tällaisesta pakkovauhdista.
Miksi tuollainen vauhti on pakkovauhti, voi joku kysyä. Siksi, että luonteeseeni ei kuulu muiden tukkona oleminen. Jos muut haluavat ajaa 125 km/t, minä joko väistän, tai jos se ei ole mahdollista, kiihdytän yhtä kovaan vauhtiin. Tarkoitus ei siis ole kilpailla vaan olla hidastamatta muiden menoa. En halua olla mikään ylinopeuspoliisi, joka estäisi muita ajamasta kovaa. Tämä on syy.
Käännyin siis Janakkalan risteyksestä. Tulin risteysalueelle melko kovaa, niin kuin voi alkunopeudesta päätellä. Mielessäni oli nimittäin kauhuskenaario siitä, että entäpä jos myös jompikumpi pakettiautoista kääntyy risteyksestä. Mitä sitten teen? Minun on pakko “puolustaa johtopaikkaani” myös tällä uudella tiellä, ja on siis eduksi, jos ajan jo risteyksessä kovaa ja kiihdytän risteyksen jälkeen oikein kunnolla. Tällä tavalla saan ostettua vähän lisäaikaa mahdollisen päätöksen tekemiseen siitä, miten minun kannattaa menetellä, jos joku autoista yhä seuraa kovaa vauhtia perässäni. Kun on etumatkaa, voi miettiä sopivaa väistämistä esimerkiksi kääntymällä jostakin risteyksestä tai ajamalla parkkipaikalle. Jos takana oleva auto sen sijaan on lähellä, tilanne on ahdistava, koska silloin tavallaan on jo tuon auton tukkona, tekipä mitä tahansa.
Kävi niin kuin pelkäsin - ja vieläkin pahemmin. Molemmat pakettiautot kääntyivät perääni. En ollut halunnut kilpailla niiden kanssa enkä ollut tarkoittanut kilpailla niiden kanssa, mutta tilanne alkoi kuitenkin jo inhottavalla tavalla muistuttaa kilpailua. Olin ilmeisesti luonut kilpailutilanteen voimakkailla kiihdytyksillä ja nopeuden lisäämisellä. Nyt oli siis pakko puolustaa johtoasemaa ja miettiä samalla kunniallista vetäytymistä kisasta voitto säilyttäen.
Voitto. Se on tärkeintä.
Kiihdytin autoa niin kovaa kuin pystyin. Pakettiautot seurasivat perässä kuin iilimadot, mutta onneksi sentään turvallisen välimatkan päässä. Olen hyvin tietoinen siitä, että Janakkalan risteyksen ja Isonmäen välinen osuus on poliisivaarallinen, koska olen nähnyt tutka-autoja siinä. Tiellähän on kauttaaltaan kahdeksankympin rajoitus on kohtalaisen paljon liikennettä. Mikään ei kuitenkaan auttanut, vaan oli vain painettava kaasua ja toivottava, ettei poliisi osu paikalle. Poliisin yksi kyttäyspaikka on Ahonsaaren kartanon lähellä oleva pysäkki, josta on näkyvyys pitkälle lähestyvälle suoralle. Tässä hidastin hieman nopeutta, kunnes näin, ettei pysäkillä ole autoja. Tämän hidastamisen aikana pakettiautot saivat minua kiinni. Tämä osoitti, että yhtään ei ollut varaa löysätä.
Ajattelin, että jos selviän Isomäelle asti, peli on ratkennut edukseni, sillä pakettiautot todennäköisesti ajavat Tampereen suuntaan, jonne useimmat autot menevät. Nopeus nousi ennen Isomäkeä jo täysin järjettömiin lukemiin, sillä pakettiautot hiillostivat tässä vaiheessa jo oikein tosissaan. Ajattelin jo, että kuljettajien täytyy olla poliiseja, ja että olen jonkinlainen takaa-ajettu, jolle kiinni saataessa käy todella huonosti. Koskikylän risteystä edeltävälle kuudenkympin rajoitusalueelle tultiin reilusti yli satasen nopeudella, eivätkä pakettiautot osoittaneet minkäänlaisia hiljentämisen elkeitä. Tilanne alkoi jo tuntua todella inhottavalta.
Kurvasin Koskikylään kääntyvään risteykseen niin kovaa kuin siihen pystyi ajamaan, ja kiihdytin edelleen täysillä risteyksen jälkeen. Samalla vilkaisin peilistä nähdäkseni minne pakettiautot ajoivat. Näin kuinka taempana ajanut valkoinen auto vilahti Tampereen suuntaan, mutta sen edellä ajanut vihreä auto kääntyi perääni Koskikylään suuntaan.
Ei auttanut muu kuin jatkaa ryyhäilyä. Tässä vaiheessa ajoin käytännössä jo lähellä niitä nopeuksia, mitkä ovat suurimpia, joilla Micra yleensä enää menee läpi kurveista. Kovin paljon nopeutta ei olisi enää voinut lisätä, vaikka henki olisi ollut kyseessä. Välillä missasin jo vaihteitakin ja yritin saada vahingossa pakkia päälle yli satasen vauhdissa. Se ei onnistunut, mutta sen sijaan sain vaihteen menemään jollekin aivan liian pienelle vaihteelle, jota en kilpailun tuoksinassa ehtinyt miettiä, mikä se oli. Tämä kertonee jotain ajamisen intensiteetistä. Vihreä pakettiauto seurasi määrätietoisesti, vaikka sainkin hieman lisättyä etumatkaa siihen.
Kun tulin Koskikylän taajamaan, jossa on viidenkympin rajoitus, nopeutta taisi olla lähes kaksinertaisesti sallittuun nähden. Hidastin voimakkaasti, koska en sentään halunnut ajaa mitään mieletöntä ylinopeutta aivan keskusristeyksen kohdalla. Pakettiauto seurasi kauempana suoralla. Tässä vaiheessa mietin epätoivoisesti, miten voisin irtaantua tilanteesta. Pelkäsin, että jos ajaisin paikallisen kaupan pihaan tai pysähtyisin johonkin muualle, pakettiauto saattaisi myös pysähtyä, ja siitä voisi nousta siviiliasuinen poliisi riehumaan minulle. Pysähtyminen ei siis ollut vaihtoehto. Pystyin ainoastaan jatkamaan “pakoani”. Päätin kääntyä Kerämäelle menevälle tielle, josta voisi jatkaa Korpivaaran reitin kautta Valkeakoskelle. Vauhtini oli yhä niin kova risteykseen tullessani, että joku renkaista meni suhoksi, kun painoin jarrua. Se kertoo ehkä jotain nopeudestani, mutta toisaalta se kertoo myös sen, että nastattomat talvirenkaat eivät ole parhaat mahdolliset asfalttirenkaat ainakaan jarrutuksissa.
Kun pääsin Kerämäen tielle, en vieläkään voinut hiljentää, vaan jouduin painamaan edelleen kaasua oikein tosissani. Yritin vilkuilla peilistä, kääntyykö pakettiauto risteyksestä vai jatkaako se suoraan. Hiekkatie alkoi pölytä niin paljon, että en pystynyt varmuudella näkemään, tuleeko pakettiauto perässä vai ei. Tiesin, että pölyävä hiekka hidastaisi sitä, joten pystyisin saamaan hiekkatiellä niin suuren etumatkan, että pakettiauton kuljettaja ei enää voisi tietää, kumpaan suuntaan käännyin hiekketien loputtua, jossa alkaa taas asfalttitie. Koska Korpivaaran tien risteys on vain vähän matkan päässä asfalttitietä etelään päin ajettaessa, voisin ehtiä kääntyä sinne, ennen kuin pakettiauto tulisi asfalttitielle. Tässä vaiheessa olisin jo aika hyvin eksyttänyt sen.
Nuo spekulaationi olivat tietenkin turhia, mikäli pakettiauto jatkoi Koskikylässä matkaansa suoraan eikä kääntynyt perääni. Mutta sitä en siis pystynyt ainakaan alkuvaiheessa varmistamaan. Niinpä jatkoin kovaa ajamista varmuuden vuoksi. Ajattelin, että Korpivaaran tiellä voisin lopulta ehkä hiljentää.
Hiekkatie on hiekkatie, ja sen ajaminen on toisenlaista kuin asfalttitien ajaminen. Pahimpia vaaroja on löysä sora, joka voi lähteä vyörymään auton renkaiden alla. Mäet ja mutkat ovat myös vaarallisia, koska niiden takaa voi tulla yllättäen auto vastaan. Tällaisia asioita mietin ajaessani, mutta yhtä mahdollista vaaraa en osannut ottaa huomioon. Nimittäin sitä, että voisin törmätä lehmään! Noin parin kilometrin päässä Koskikylästä maantiellä tallusteli pienehkö vasikka, jolla oli keltaiset merkkilaput korvissa. Jonkin matkan päässä siitä oli henkilöauto, ja vasikan kulkeminen tiellä saattoi olla jollakin tavalla yhteydessä tähän autoon ja siinä olijoihin - tai autossa olijat olivat pysähtyneet ihmettelemään tiellä kävelevää vasikkaa. En tiedä, mistä oli kyse.
Saavuin alueelle kovaa vauhtia soran pöllytessä, ja vasikka oikein pomppasi sivulle säikähdyksestä. Siinä paikassa oli kahden tien risteys, ja otus oli saapumassa toiselta tieltä sille tielle, jossa ajoin. Se ei siis ollut suoraan ajolinjallani, eikä se ollut vaarassa jäädä alle. Silti se säpsähti vauhtiani. Se oli vähän säälittävän näköinen seistessään yksin siinä tiellä.
Kovin kauan en ehtinyt vasikkaa havainnoida, kun jo painoin taas kaasua. Eläimen seuraaminen olisi tietenkin ollut mielenkiintoista, mutta tilanne huomioon ottaen siihen ei ollut mahdollisuuksia. Olin jo tehnyt kovavauhtisella saapumisellani epäedullisen vaikutuksen paitsi vasikkaan myös autossa olleisiin, joten oli parasta häipyä saman tien.
Ajaminen kovaa vauhtia TB-asemalta lähtien oli jotenkin mennyt vereeni, enkä oikein osannut enää hiljentää, vaikka vähitellen alkoi käydä selväksi, että pakettiauto ei enää seuraa minua. Auton kiidättäminen lähes äärinopeudella läpi hiekkatien kurvien oli tietyllä tavalla mukavaa. Mietin ajaessani, olisiko minusta ehkä jossakin muissa olosuhteissa voinut tulla vaikkapa rallikuski. Minullahan on suhteellisen nopeat refleksit, mikä käy ilmi kun asiaa testataan. Ehkä minusta ei kuitenkaan olisi ollut kilpa-ajajaksi, koska olen luonteeltani pelkuri, ja ralleissa käytettävät nopeudet ovat aivan toista luokkaa kuin Micran vaatimaton eteneminen pienellä hiekkatiellä. Eihän minulla ollut todellista nopeutta paljon mitään. Vauhti oli tilanteesta riippuen jotain 80-120 km/t luokkaa, todennäköisesti useimmiten alueella 90-100 km/t. Rallikuskit ajaisivat samat paikat sata kilometriä suuremmalla tuntinopeudella, tai jos ei aivan niin kovaa, niin joka tapauksessa aivan eri nopeusluokissa.
Korpivaaran tielle tullessani tiesin jo, ettei pakettiauto seuraa minua. Silti jatkoin yhä reipasta ajamista, koska se oli niin kivaa. Tiellä oli kelirikon merkit, ja tie oli todella aika huono monin paikoin. Käytännössä se oli kapeaa ja huonokuntoista metsäautotietä - tämä tienpätkähän ei ole edes yleistä tietä. Silti vetelin yli satasta. Yhdessä kohdassa hieman säikähdin ja aloin ajatella, ettei hurjastelussa taida sittenkään olla järkeä. Tuo kohta oli savinen ja pehmeä, osaksi kuivunut vesilammikko. Kun renkaat osuivat siihen, auto ikään kuin menetti ohjattavuutensa. Tuntui kuin eturenkaat olisivat yhtäkkiä tyhjentyneet kokonaan. Auton etupää ei tuntunut reagoivan ratin kääntämiseen mitenkään. Auto lähti ajautumaan kuin jonkin ulkopuolisen voiman vetämänä kohti tien vasenta reunaa. Paikassa oli loiva kurvi oikealle, ja auto näytti ajautuvan ojaan tien vasemalle puolelle. Tilanne oli parin sekunnin ajan todella inhottava, koska ojaan ajaminen niin kovalla vauhdilla olisi ollut tuhoisaa. Onneksi renkaat alkoivat lopulta pitää ja auto alkoi kääntyä tien suuntaisesti.
En voinut edellä mainitussa tilanteessa ohjata liian voimakkaasti tai jarruttaa, koska se olisi entisestäänkin heikentänyt ohjattavuutta. Oli vain odotettava ja yritettävä saada renkaisiin ote rauhallisella toiminnalla. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, mutta tuo tilanne kuitenkin säikäytti jossakin määrin, ja siitä eteenpäin otin ajamisen vähän rauhallisemmin. Tämä ei tarkoita, että olisin pudottanut nopeuden seitsemäänkymppiin. Ei tietenkään. Aivan äärinopeuksia kuitenkin pyrin välttämään ja samalla tarkkailin savisia tienkohtia. Testasin jopa muutaman sellaisen liukkautta ajamalla ja kokeilemalla saven vaikutusta ohjattavuuteen. Savi on yksi selvä vaaratekijä hiekkatiellä. Se voi olla hyvin liukas. Olen huomannut asian ennenkin, mutta tuossa mainitsemassani kohdassa savi oli tavallaan piilossa tien pinnan alla, joten siihen ei osannut riittävässä määrin varautua. Paikat, joissa saven päälle on ajettu hiekkaa, voivat olla petollisia, koska ne näyttävät hiekkatieltä, mutta käyttäytyvät kuin savitie.
Jaalaan saavuin joskus ennen yhdeksää. Katselimme TV:stä “Lostin”.
