Lahdesta lähtiessämme ajoin vahingossa rekan eteen eräässä risteyksessä. Minua harmitti se, että en ollut huomannut rekkaa, vaikka olin katsonut kumpaankin suuntaan. Rekka vain yhtäkkiä lähestyi kauheata vauhtia takaa päin juuri kun olimme kääntyneet. Kiihdytin vauhtia “rekan alta” niin, että unohdin kokonaan, että tiellä on alhainen nopeusrajoitus ja valvontakameroita.
Moottoritiellä ajelimme kohtalaisen reipasta vauhtia, ja moottoritien nopeuteen totuttuani olin niin ajatuksissani, että en tullut hiljentäneeksi vauhtia saavuttuamme pienemmälle tielle. En edes alussa huomannut, että jatkan edelleen sadankahdenkymmenen kilometrin tuntinopeudella ajamista. Kun huomasin asian, hidastin hieman vauhtia. Jonkin matkaa Päijänteen itäpuolista reittiä ajettuamme tein pari kolme niin mahtavaa ohitusta, että ne olisi pitänyt saada videolle. Tapahtumaketjua voisi kuvata ohittamisten onnistumisnäytelmäksi tai onnistuneiden ohitusten näytelmäksi tai minkä nimen sille nyt keksiikin. Ohitukset olivat massiivinen ja murskaava todiste siitä, että ylinopeudella ja ohittamisilla aivan oikeasti voittaa ajassa toisin kuin jotkut “paremmin tietävät” väittävät.
Ohitin ensiksi yhden auton pelkkänä pienenä alkupalana melko pian moottoritien jälkeen. Varsinainen pääruoka häämötti kauempana edessä. Siellä ajoi peräkkäin kaksi rekkaa kohtalaisen välimatkan päässä toisistaan ja viimeisen rekan perässä neljä henkilöautoa (mikäli ehdin oikein laskea). Lähestyin saattuetta takaapäin kohtuullisella nopeuserolla ja ajoitin saavuttamisen hetkeen, jolloin tiesin aukeavan pitkähkön suoran. Ja kun suora tuli näkyviin, painoin kaasun pohjaan ja annoin mennä. Ohitin henkilöautot ja rekan yhdellä huitaisulla. Ja jatkoksi tälle ohitukselle saavutimme seuraavan rekan juuri, kun se tuli ohituskaista-alueelle, joten ei muuta kuin saman tien senkin ohitse. Ja kun hetken päästä katsoin taustapeiliin, näin yli kilometrin päässä kaksi rekkaa sekä neljä henkilöautoa sekä ilmeisesti vielä niiden perään saapuvia autoja. Olimme minuutin tai kahden aikana hoidelleet koko “ruuhkan”. Ja aivan kuten olin arvannut, edessä aukesi kymmeniä kilometrejä täysin vapaata maantietä. Vasta Joutsaa lähestyessämme saavutimme muutamia autoja. Vaikka erityistä ohittamisen nälkää ei enää ollutkaan, napostelin vielä jälkiruuaksi pari rekkaa ja yhden pakettiauton ja pari henkilöautoakin ennen kuin saavuimme Joutsan kohdalle.
