Herättyämme aamupäivällä kävin suihkussa, jotta saisin allergiaoireet vähenemään. Aloimme siivota kämppää ja pakata tavaroita autoon. Lauran oli määrä luovuttaa avaimet uudelle asukkaalle puoli kahdelta, ja aikataulu näytti venyvän kireäksi. Pariakymmentä minuuttia ennen määräajan umpeutumista kävin vielä tutustumassa talon kellari- ja ullakkotiloihin, joiden avaimista vasta nyt sain tietää. Pitkissä kellarikäytävissä olisi ollut hyvä kuvata videokameralla kauhuelokuvaa. On harmi, että asia tuli mieleeni vasta tässä vaiheessa.
Emme aivan ehtineet tyhjentää asuntoa ennen uuden asukkaan, saksalaisen tytön, saapumista talon pihaan. Onneksi sentään vain yhdet kantamukset olivat jäljellä siinä vaiheessa, kun näimme tytön. Se tuli mukaamme asuntoon, ja Laura luovutti sille avaimet.
Koska pakkaamisen loppuvaihe oli tapahtunut kiireessä, ja koska tavaraa oli tolkuttoman paljon, emme meinanneet mahtua itse autoon. Isoimmat esineet olivat kolme patjaa sekä televisiopöytä ja televisio. Laura suunnitteli jo lähtevänsä junalla Lahteen, mutta sain lopulta raivattua sille takapenkille pienen kolon, johon se pääsi pujottautumaan, kun vedin kaksin käsin penkin selkänojaa. Yksi ongelma oli se, että en saanut pakkia päälle, koska patjat ja televisiopöytä painoivat vaihdekeppiä. Työnsin autoa taaksepäin päästäksemme lähtemään kadun varresta. Lisäongelmia ilmeni heti lähdettyämme (tiesinkin jo niistä), sillä edellä mainitut tavarat estivät myös eräiden muiden vaihteiden toimimisen.
Ajoimme Länsiväylän ja Kehä I:n kautta, jotta meidän ei tarvitsisi ajaa mielettömän lastimme kanssa (josta eräs ohi kulkenut nainen jo huomautti jotain - ei kuitenkaan ilmeisesti kovin kriittisessä mielessä) kaupungin keskustan kautta. Matkan edetessä sain nelosvaihteen toimimaan, mutta jouduin jänkäämään vaihdekeppiä kädelläni. Viitosvaihdetta en saanut päälle ennen kuin ajoin eräälle parkkipaikalle, jossa vedin hieman patjoja taaksepäin peräluukun kautta. Selvisimme lopulta kunnialla Lahteen, vaikka ahtaus oli sietämätön.
Laura jäi Lahteen Maijan luokse. Myös Maria-täti oli siellä. Jatkoin matkaa hieman keventyneellä autolla, sillä Laura otti yhden matkalaukun sekä pari pussia mukaansa. Ajaminen oli joka tapauksessa varsin inhottavaa, koska patjat painoivat minua, enkä mahtunut kunnolla istumaan. Alkoi olla kylmäkin, kun jouduin istumaan aivan ovessa kiinni, ja lämmityslaitteen suuttimet olivat osittain muovipussien peitossa. Turvavyön kiinnittäminen vaati akrobatiaa, ja TV-pöytä painoi lämmityslaitteen säätimiä niin, että niiden säätäminen oli hankalaa. Näkyvyys oikealle sivulle ulos oli vaatimaton. Sivupeili näkyi sentään yhdestä kolosta, kun vähän kurkisteli. Aivan loppumatkan, parikymmentä kilometriä, ajoin turvavyö kiinnittämättä. Ohitin pari autoa ennen Mänttää. Ehkä ohitin muutaman muunkin auton, kukapa niitä laskemaan. Mäntän autot jäivät mieleen siksi, että ohitin ne vasta vähän ennen Orivedelle kääntyvää risteystä, koska en tunnistanut paikkoja, ja koska tuolla alueella oli ensimmäinen kunnollinen ohituspaikka. “Ohitusstrategiani” perustui siihen, että hitaimmin edellä ajanut toimi “opastajana” ja tien näyttäjänä, jotta voin ohittaa ensiksi takimmaisena ajavan ja sen jälkeen sen hitaamman auton. Strategian toinen osa oli se, että halusin aloittaa ohituksen ennen kuin autot ajaisivat aivan peräkkäin, jolloin ohitettavana olisi kaksi autoa eikä 1 + 1 autoa.
Keli oli alkumatkasta sula ja muuttui asteittain liukkaammaksi. Aivan viimeisessä mutkassa meinasin lopulta jo ajaa melkein ojaan, vaikka ajoinkin hitaammin sen jälkeen, kun en enää kiinnittänyt turvavyötä. Auton lämmityslaite alkoi pitää aivan sietämätöntä ääntä loppumatkasta, ja säikähtelin yhtäkkiä kuuluvia ääniä.
