Matka Helsinkiin kesti yllättävän kauan siihen nähden, että ajelin sentään aivan normaalilta tuntuvaa vauhtia. Ehkä pysähdys Joutsassa kesti tavallista kauemmin, ja ehkä ajoin liukkailla pikkuteillä hieman hitaammin kuin tavallisesti. Ajoin ylinopeutta enimmäkseen tavinopeusrajoituksiin verrattuna mutta en kesänopeusrajoitukseen verrattuna. Moottoritiellä esimerkiksi ajoin siis vain noin sataakahtakymppiä tai jopa vähän alle sen, mikä ei kesällä edes ole ylinopeus.
Totesin tälläkin matkalla taas kerran vanhan totuuden, että jos jotain autoa ei ohita silloin kun ohittaminen olisi mahdollista, auto hidastaa hetken päästä nopeutta, ja sen perässä on madeltava kymmeniä kilometrejä, koska sen ohittaminen ei enää ole mahdollista. Nyt törmäsin tähän ilmiöön Hartolan ja Lusin välisellä tiellä. Ainoassa paikassa (keskikaistatiellä), jossa edelläni ajaneen auton olisi voinut jollakin tavalla ohittaa, se ajoi aivan kuin minua hämätäkseen niin kovaa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan sitä. Maantie vaikutti juuri sillä kohdalla jonkin verran liukkaalta. Mutta heti kun ohitusmahdollisuus loppui, eikä tie enää näyttänyt liukkaalta, auto hidasti nopeutta ja pakotti minutkin ajamaan perässään matelemalla aina moottoritielle asti. Kun vihdoin ajoimme moottoritiellä, ryyhin tuon auton ohi oikein kovalla kaasulla. Haluan korostaa sitä, että ohitin auton vasta kun ajettiin kunnolla moottoritiellä, ja autojen nopeudet olivat vakiintuneet. En siis ohittanut kiihdytyskaistalla tai kiihdytysvaiheessa niin kuin jotkut tyypit tekevät.
