Lähdin jossakin vaiheessa puolen päivän maissa Lapualle. Olin pakannut autoon vanhan lastensängyn puolikkaan, joten jouduin istumaan aivan sika-ahtaasti. Penkki oli etuasennossa, ja virta-avain painoi ärsyttävästi polveeni. En saanut ajoasentoa siedettäväksi millään.
Huonosta ajoasennosta huolimatta matka meni rauhallisesti ja normaalisti - Kuortaneen risteykseen asti. Siinä koin jonkinlaisen henkisen “pimahduksen”, mistä alkoi puoli tuntia kestänyt stressaava hulluus, jota seurasi lamaava masennus. Olin ollut koko ajan hieman hermostunut epämukavasta ja suorastaan kivuliaasta ajoasennosta johtuen, mutta sain pidettyä tunteen näkymättömissä alkumatkan ajan. Ohitin pari autoa ennen Kuortanetta ja nämä ohitukset olivat vielä melko normaaleja, vaikka vauhti kiihtyikin ohitusten aikana melko kovaksi (hidastin nopeutta Kuortanetta lähestyessäni ettei aivan ajokortti menisi).
Siitä, että en Töysän ja Kuortaneen välillä mitenkään hirveän kovaa ajanut kertoo se, että eräs taksi, joka juuri ja juuri ehti luikahtaa (olisin ehtinyt kurvata sen eteen, mutta en viitsinyt) ohitseni Virtalan risteyksessä, oli jättänyt minut matkan aikana jo kauas taakseen, ja vasta Kuortaneen risteystä lähestyessäni sain sen uudestaan näkyviin. Taksin ja minun välissä oli kaksi tai kolme autoa. Yksi autoista kääntyi sivutielle ennen Kuortaneen risteystä, ja taksi kääntyi Alavuden suuntaan. Taksi ei ole tässä kertomuksessa kuitenkaan pääosassa vaan pienehkö tummanvihreä autonkoppero (sellainen, joka tyypillisesti ajaa hiljaa, ja jonka kuljettaja usein on nainen), joka jäi kauaksi risteyksestä ilmeisesti siksi, että kuljettaja ei uskaltanut ajaa oikealle kääntyvän taksin viereen kääntyäkseen vasemmalle. Tilaa oli vaikka kuinka paljon, joten tuollainen nynnyily oli myrkkyä pinnan alla olevalle perushermostuneisuudelleni. Rähjäsin ääneen, mitä hullua se siinä nyhjäilee, ajaisi nyt eikä hidastaisi minun matkaani. Jääminen taksin varjoon tarkoitti nimittäin sitä, että vihreän auton kuljettaja ei nähnyt kunnolla päätiellä kulkevia autoja ja menetti siten mahdollisen tilaisuuden ajaa tielle silloin kun siellä on tyhjää. Ja mikä pahempaa, auto voisi ehkä itse ehtiä luikahtaa päätielle, mutta sen hidastelun takia minä en ehtisi samasta välistä vaan joutuisin jäämään odottamaan, jolloin aikaisemmin ohittamani autot saavuttaisivat minut ja niiden ohittaminen olisi ollut turhaa. Tällainen ajatus inhotti minua kaikkein eniten. Eli tyyppi nynnyilisi ja hidastelisi ja maksattaisi nynnyilynsä ja hidastelunsa minulla.
Kun vihreä auto vihdoin kääntyi risteyksessä Kuortaneen suuntaan, etelästä lähestyi auto jo melko lähellä niin kuin olin pelännytkin. Olin kuitenkin päättänyt, että vihreä auto ei saa tehdä minulle sitä, mikä näyttää olevan tapahtumassa, joten kurvasin sen perään ja kiihdytin täysillä saadakseni välimatkaa takaa lähestyvään autoon. Kun olin päässyt kiihdyttämisen alkuun päätin samalla ohittaa myös vihreän auton, koska sen mateleminen ärsytti minua. Risteyksestä kiihdyttämään lähtevää autoa ei tietenkään heti pitäisi ohittaa ennen kuin sen vauhti on kiihtynyt normaaliksi matkavauhdiksi - minua itseänikin ärsyttää, jos joku ohittaa minut tuollaisessa tilanteessa - mutta koska vihreän auton ajotyyli näytti nynnymäiseltä, päätin kuitenkin ohittaa sen. En sentään ohittanut sitä aivan heti risteyksen jälkeen, joten sillä oli ollut jo mahdollisuus kiihdyttää nopeuttaan matkavauhtiin. Jos se ei ollut näin tehnyt, niin omapahan oli vikansa.
No kilpa-ajohan siitä melkein kehittyi. Vauhtini taisi nousta jonnekin sadanneljänkympin paikkeille ennen kuin olin päässyt vihreän auton edelle. Jatkoin kovaa ajamista saadakseni välimatkan lisääntymään, ja kyllähän se lisääntyikin. Ongelma oli vain se, että edessä ajoi pitkä jono autoja, jotka vähitellen saavutin.
Ajettuani jonossa jonkin aikaa alkoi näyttää siltä, että vihreä auto lähestyy takaa päin ja tulee aivan perääni. Tilanne oli kiusallinen. Niinpä kurvasin Poukkalan montun risteyksestä Ylämäelle päin päästäkseni kunnialla eroon vihreästä autosta.
Tässä vaiheessa olotilani olisi vielä voinut rauhoittua, koska eihän nyt vielä mitään aivan hirveätä ollut tapahtunut. Pieni ohitus vain ja vähän sen jälkitunnelmia. Mutta kohtalo puuttui peliin harmaan Kuortaneen Sähkön pakettiauton muodossa. Tuo auto ajoi edelläni ja matelisi tavalla, jota kuvaamaan en keksi mitään inhimillisiä sanoja. Auto oli aivan sairas jumittaja ja hidastelija ja kiusantekijä. Yritin kääntyä jollekin muulle tielle pois sen perästä mutta aina tuli autoja vastaan, joten kääntyminen ei olisi nopeuttanut etenemistäni. Niinpä jouduin ajamaan matelijapakettiauton perässä aina torille asti.
Olin aivan raivohulluna tuon auton takia. Olisin halunnut jotenkin protestoida sen ajamista; kiihdyttää renkaat savuten sen edelle tai jotain, jotta kuski huomaisi ärsyttäneensä minut. Tällaiseen ei tullut tilaisuutta. Kiihdytin kuitenkin ylös kirkonmäkeä ja purin tällä tavalla raivoani. En muistanut mikä on ajojärjerstys uuden Sokoksen tavaratalon kohdalla, joten tulin ajaneeksi erään tummansinisen auton eteen, joka töötötti protestiksi.
Ja minullehan ei pahus töötötellä!
Menin aivan shokkitilaan tuon tapauksen johdosta. Sekoilin auton kanssa enkä edes itse tiennyt minne ajaisin. Aioin kurvata Lidlin pihan kautta takaisin Sokoksen pihaan ja käydä laskemassa ilmat sinisen töötöttelijäauton renkaista tai joitain vastaavaa. Lidlin kohdalla muistin kuitenkin, että minun piti viedä roskapussi roskikseen. Niinpä muutin suunnitelmaa ja kääntelin autoa sekopäisesti keskellä risteyksiä niin että takalattialla ollut viiden litran vesikannu kaatui, ja vesi valui lattialle. Olin niin kiihkoissani, että en edes huomannut että näin tapahtui (huomasin kaatuneen kannun vasta myöhemmin).
Vietyäni roskapussin ajoin takaisin Sokoksen pihaan. Olin kuitenkin jo lieventänyt kostosuunnitelmaani. En tyhjentäisikään auton renkaita vaan jättäisin auton ikkunaan lapun, jossa luki “Senkin sika!”. Kirjoitin lapun Lidlin pihassa, johon pysähdyin kiihdyksissäni keskelle ajoväyliä. Onneksi siinä ei kukaan töötötellyt.
Lapun jättämisessä töötöttelijäauton tuulilasiin oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin pihassa oli paljon ihmisiä, joten lappua oli vaikea jättää kenenkään huomaamatta. Toiseksi en muistanut töötöttelijäautosta muuta kuin sen, että se oli tummansininen. Pihassa oli kolme tai useampiakin tummansinisiä autoja, ja - tämä asia tuli mieleeni vasta nyt - töötöttelijäauto on voinut ajaa Sokoksen ohi, joten se ei ehkä ollut lainkaan Sokoksen pihassa.
Kun tajusin, että autoja on useampia, kirjoitin vielä toisen “Senkin Sika” -lapun. Ajattelin, että panen niitä useampiin autoihin, jolloin oikea töötöttelijäkin saa lappunsa. Kiertelin kiihkoissani eri puolilla parkkipaikkaa laput taskussani, mutta ihmisiä oli niin paljon, että en voinut panna niitä autojen tuulilaseihin. Yhden lapun onnistuin kuitenkin panemaan, ja erittäin todennäköistä, että panin sen “väärään” autoon. Eli joku töötöttelemiseen syytön löysi siis autostaan lapun “senkin sika!”. Tämä lappu oli se myöhemmin kirjoittamani. Varsinainen alkuperäinen lappu jäi taskuuni, ja heitin sen myöhemmin järveen.
Todettuani, ettei hommasta tule mitään, lähdin jatkamaan matkaani Lapualle. Ja tässä vaiheessa alkoi masennus niin kuin se yleensä tällaisten kiihtymisten jälkeen alkaa. Minua harmitti se, että olin sekoillut autolla ja pannut haukkumalapun jonkun tuntemattoman tyypin autoon. Toisaalta ajattelin, että ehkä tyyppi ei osaa ottaa sitä henkilökohtaisena loukkauksena vaan ehkä hän pitää sitä pelkkänä pilana. En tiedä. Toisaalta vihaan koko Kuortanetta niin paljon, että kuka tahansa kuortanelainen ansaitsee arvonimen sika.
Joka tapauksessa olin koko loppupäivän “sikamaisen” masentunut enkä saanut mitään tehdyksi. Ajelin takaisin Töysään joskus alkuillasta, ja myöhemmin kävin Seijan kanssa hakemassa Millan Seinäjoen rautatieasemalta. Tämän reissun teimme Citroenilla.
