Iltapäivällä lähdimme Vaasaan. Tarkoituksemme oli katsoa, löytyisikö jostakin korjausopas, jossa neuvottaisiin Opelin korjaamista. Sen jälkeen oli tarkoitus ostaa lämmöntunnistin autoon. Korjausoppaita ei löytynyt, niin kuin olin arvellutkin. Sellainen kuitenkin on olemassa, sillä se mainitaan internetissä. Lämmöntunnistimiakaan ei löytynyt. Tilasin kuitenkin yhden. Se luvattiin tiistaiksi.
Paluumatkalla kävimme City-Marketissa. Sieltä lähtiessämme jouduin vaihteeksi liikennekonfliktiin. Sen taustasyynä oli Seijan hysteerinen valitus ja moitiskelu, joka koski ajamistani, ja joka oli saanut minut aivan hermoromahduksen partaalle. Tai ehkä romahdus on väärä sana, sillä en ollut sillä tavalla hermostunut, että olisin ollut vaarassa pimahtaa. Sanotaan nyt vaikka, että olin stressaantunut. Tämä stressaantuneisuuteni näkyi hermostuneena ajotapana.
Hermostunut ajotapa ilmeni kolmisopista lähtiessämme siten, että ajoin hieman liian täpärällä marginaalilla sivulta lähestyvän auton eteen poistuessamme parkkialueelta. Asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa, ellei sivulta tulleen auton kuljettaja olisi osoittanut mieltään sytyttämällä pitkät valot ja ajamalla ne päällä perässämme. “Minullehan ei vilkutella” -prosessini käynnistyi saman tien, ja painoin jarrut pohjaan tarkoituksena katsoa, miten vilkuttelija siihen reagoi. Se reagoi töötöttämällä ja tökkäämällä lopulta kevyesti peräämme, kun tyypin auto ei pysähtynyt liukkaalla. Tämän jälkeen lähdin ajamaan normaalisti. Seuraavan risteyksen jälkeen takana tullut auto ajoi suoraa menevää kaistaa pitkin ohitsemme, kun olimme kääntymässä moottoritielle. En tarkoituksella katsonut sinne suuntaan. Seija ja Milla sen sijaan katsoivat ja kertoivat kahden naisen näyttäneen autosta keskisormea. Toinen oli työntänyt kätensä ulos ikkunasta. Mia oli näytellyt takaikkunasta vastaan omia sormimerkkejään. Perään ajanut auto oli ollut jokin hieno Mersu. Itse en nähnyt tuosta autosta muuta kuin valot.
Loppumatka Töysään sujui syvän hiljaisuuden merkeissä. Seija ei kommentoinut ajamistani muuten kuin äännähtelemällä silloin tällöin peloissaan ja puristamalla penkin reunoja. Syynä ei ollut kova ajamiseni vaan tavalliset asiat kuten auton pienet sivuttaisheilahdukset, joita tapahtuu väistämättä rösöisellä tien pinnalla tai joita tapahtui siksi, että ohjaamiseni jossakin vaiheessa vähän herpaantui. Siis tavallista ajamista.
Jostakin syystä tuo jarrutus-peräänajo-töötötys-prosessi ei kaivellut minua aivan yhtä paljon kuin tällaiset tapaukset yleensä. Olin vain masentunut.
Valvoin myöhään yöhön, suorastaan aamuun. Yö on nimittäin ainoa aika, jolloin tietokoneella voi olla rauhassa.
