Kotkan ja Mikkelin välillä on paljon valvontakameroita, ja minun ajamiseni tuollaisilla teillä on täyttä pelleilyä. Nyt siitä kehittyi syvällinen keskustelu, jossa Laura esitti psykologisia tulkintojaan ja neuvoi hakemaan lääkäriltä pillereitä. Aah. Pillerit auttavat valvontakameroiden aiheuttamaan ahdistukseen.
Ongelman ydin on siinä, että en pysty käsittelemään mielessäni monta asiaa kerrallaan. Uusi asia pyyhkii mielestä entisen. Erityisen huono olen kaikessa mikä liittyy numeroihin. Lisäksi yhden asian käsitteleminen sulkee tilapäisesti mielen portit uuden asian havaitsemiselta tai mieleen painamiselta. Kameravalvontatiellä tämä tarkoittaa sitä, että jos aion ajaa sääntöjen mukaan, jouduin käyttäytymään kuin jonkinlainen zombie. En saa havainnoida tai miettiä mitään muita asioita kuin sitä, mikä on kulloinkin voimassa oleva nopeusrajoitus. En saa keskustella muiden autossa olijoiden kanssa. En saa miettiä missä ajamme ja minne menemme ja mitä teemme seuraavaksi. En saa miettiä tai tarkkailla muuta liikennettä tai mahdollisia liikenteellisiä vaaratekijöitä maisemien katselusta puhumattakaan. Minun on vain koko ajan hoettava mielessäni, että nyt on kahdeksankympin rajoitus, muista se ja tarkkaile seuraavaa rajoitusmerkkiä. Nyt rajoitus on kahdeksankymppiä, muista se. Yritä pitää se mielessä. Tarkkaile seuraavaa nopeusrajoitusmerkkiä, ja pidä se mielessäsi. Viidentoista sekunnin välein on katsottava nopeusmittaria. Jos ajatukseni herpaantuvat hetkeksikin johonkin muuhun asiaan, en huomaa tai tiedosta nopeusrajoituskylttiä, unohdan mikä rajoitus on voimassa enkä muista katsoa nopeusmittaria.
Viimeisten havaintojen jälkeen epäilen yhä enemmän, että erilaisia vaihtelevia nopeusrajoituksia on aseteltu kameravalvotateille pelkästään sadistisessa tarkoituksessa osittain ilman liikenteellisiä perusteita. Ainoa peruste on sakkotulojen kerääminen.
Suurin osa ihmisistä varmasti väittää tiukasti vastaan ja on sitä mieltä, että kuvittelen vain. Ehkä kuvittelen, ehkä en. Joka tapauksessa Kotkan ja Mikkelin välillä on paikkoja, joissa tie on minkä tahansa mittarin (tien leveys, tien mutkaisuus, liittymien määrä ym.) sellainen, että siinä kuuluisi olla sadan kilometrin nopeusrajoitus, koska saman tien samanlaisilla tieosuuksilla jossakin muussa paikassa on sadan kilometrin nopeusrajoitus. Mutta rajoituspa onkin kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Toisaalta samalla tiellä jossakin toisessa paikassa on sadan kilometrin rajoitus, vaikka voisi kuvitella, että tuossa paikassa olisi kahdeksankympin rajoitus. Kun rajoituksia on tällä tavalla sijoitettu vuoron perään suuntaan tai toiseen “väärin”, autoilija ei voi millään loogisella perusteella päätellä, mikä on voimassa oleva rajoitus. Hänen on siis muistettava, mikä on ollut viimeisin tien varressa oleva rajoituskyltti. Kameravalvontatielle on tyypillistä, että rajoituskyltit vaihtuvat vähän väliä mutta toisaalta niitä ei ole riittävän tiuhassa niillä alueilla, joissa nopeusrajoitus ei vaihdu. On siis oltava äärimmäisen tarkka ja havaittava sekä mieleen painettava jokainen kyltti. On myös oltava hyvämuistinen, jotta muistaa minkä kyltin on nähnyt viimeksi mahdollisesti kauan sitten, jos rajoitus ei ole vaihtunut. Kaikenlaiset muut kyltit ja liikennemerkit hämärtävät mielestä sen, mikä oli viimeisin nopeusrajoitusmerkki.
Lyhyesti sanottuna kameravalvontatie on inhottava ja vaikeasti läpi ajettava temppurata, jossa sakko uhkaa joka mutkassa. Kun tähän lisätään muu liikenne ja sen huomioon ottaminen, ainakin minun ajamiseni muuttuu usein tahtomattani pelleilyksi.
Tällä kertaa pelleily näkyi siinä, että en uskaltanut ajaa satasta, vaikka rajoitus oli sata kilometriä tunnissa, koska en ollut varma rajoituksesta. Takaa lähestyi autoja, enkä halunnut madella niiden edessä liian hitaasti, jos rajoitus ehkä olisikin sata kilometriä tunnissa. Niinpä vaihtelin nopeutta ja yritin vuoron perään päästää autoja edelleni ja vuoron perään kiihdyttää vauhtia, jotta en hidastaisi perässä ajavien autojen ajamista paikoissa, joissa ei voi ohittaa. Tästä aiheutui omituisia hidasteluja ja jopa pysähtelyjä erilaisille levikkeille, sekä tietysti rähinää ja riitaa autossamme. Venäläiset autot vilkuttelivat hätävilkkujaan ohitettuaan meidät, enkä halua edes miettiä, mitä se tarkoittaa. Tarkoitukseni oli pelkästään hyvä, eli halusin olla kohtelias ottaa muut huomioon siten, että en hidasta muiden ajamista. Lopputulos taisi olla jotain aivan muuta.
