Vein Jessen aamulla Pieksämäelle kymmeneksi ja jatkoin samaa kyytiä kohti Helsinkiä. Olin jostakin syystä aivan hermona, ja se näkyi ajamisessani. Ehkä lähdön kiireys ja hosuminen laukaisi jonkinlaisen “ehdinkö, ehdinkö” -refleksin, vaikka mitään kiirettä mihinkään ei ollut.
Talvinopeusrajoitukset - höh, niistä en tietenkään välittänyt, enkä välittänyt paljon muistakaan rajoituksista. Hyväksi onneksi satuin ajamaan juuri silloin hitaammin, kun vastaan tuli poliisiautoja. Ensimmäinen tuli vastaan ennen Kangasniemeä ja toinen jossakin nelostiellä. En muista, tuliko vielä muita. Enkä ollut ainoa, joka suhtautui rajoituksiin vapaamielisesti. Mikkelin ja Pieksämäen välillä perässäni seurasi auto tasaisen välimatkan päässä, vaikka ajelin noin satasta ja vähän päällekin. Vasta aivan loppumatkasta auto alkoi vähän jäädä.
Pieksämäeltä alkaen matka sujui jonkin aikaa leppoisasti. Ohitin pari kolme autoa, ja seurailin välillä jonkin auton perässä, jos katsoin sen ajavan riittävän kovaa.
Kun saavuin Pieksämäki-Kangasniemi tien mutkaisemmalle osuudelle, heikot hermoni joutuivat koetukselle. Edessäni mateli nimittäin todella vastenmielisellä tavalla ajava auto. Auto ajoi noin 60-70 kilometrin tuntinopeutta, ja sen jarruvalot syttyivät vähän väliä, kun kuski teki “paniikkijarrutuksia” kurveissa ja alamäissä. Vastaavissa kohdissa minä olisin painanut kaasun pohjaan, vaikka vauhtia olisi ollut sata kilometriä tunnissa tai enemmänkin ja alla mitkä tahansa kesärenkaat. Toisin sanoen tuon auton kuljettaja oli super-super-supernynny. Oikein nynnyjen kuningatar - koska kuljettaja näytti olevan nainen.
Olin niin hermona tuon kuljettajan ajotyyliin, että suorastaan huusin ja kiljuin ääneen erilaisia raivon ilmaisuja, kuten “AJA NYT IDIOOTTI” tai “MITÄ SINÄ SIINÄ MATELET, AJA SIKA” tai “MITÄ HULLUA SE NYT JARRUTTAA” tai jotain muuta tuon tyyppistä. Millään tavalla en kuitenkaan näyttänyt auton ulkopuolelle näitä tunteitani. Tai ehkä tunteeni näkyivät kaasun painamistyylissä, kun lopulta tuli pieni suoranpätkä, jossa pääsin auton ohi. Renkaat löivät tyhjää liukkaalla tiellä koko ohituksen ajan ja vielä sen jälkeenkin, ja auton ohi päästyäni ajoin jonkin matkaa aivan raivovauhtia purkaakseni matelijan perässä ajamisessa syntyneitä patoutumia.
Joutsassa nostin rahaa Osuuspankin automaatista. Olin vielä tuolloinkin sen verran kiihtyneessä tilassa, että kun eräs punainen auto jumitteli risteyksessä eikä ajanut nelostielle, vaikka olisi voinut, kiljuin sillekin itsekseni samanlaisia raivon huutoja kuin olin kiljunut hitaasti ajaneelle autolle. AJA SENKIN SIKA tai jotain tuollaista. Luulin jopa hetken, että kyseessä oli sama auto, koska ne olivat melko samanlaisia. Nelostiellä oli vilkas liikenne, ja toisesta suunnasta tuli noin kolmensadan metrin päässä hidas traktori, jonka perässä oli pitkä jono rekkoja ja muita autoja. Toisesta suunnasta ei juuri tuolla hetkellä tullut autoja. Ennen traktoria nelostielle olisi ehtinyt ajaa risteyksestä vaikka montakin autoa, mutta hidastelija ei ajanut vaan odotti traktoria ja se perässä madellutta kilometrin pituista autojonoa. Ja totta kai toisestakin suunnasta alkoi lopulta tulla autoja. Eli hidastelija aiheutti pitkän ja täysin turhan viivästymisen ajamiseeni. Kai tuollaiselle jo saa vähän kiljua, varsinkin kun kiljuminen ei kuulu auton ulkopuolelle.
Kaksi punaista autoa olivat kiristäneet jo ennestään heikkoja hermojani siihen pisteeseen, että ajamiseni alkoi olla jo aika levotonta nelostielle päästyäni. Legaalisessa mielessä kaikkein hurjimman tekoni koko matkalla tein puolittain vahingossa, kun ohitin erään henkilöauton ja rekan. Ohitus sinänsä ei ollut sen kummempi, sillä näkyvyyttä oli riittävästi, eikä vastaan tullut autoja. En vain ollut huomannut, että paikalla on liikennemerkeillä ja keltaisella viivalla osoitettu ohituskielto. Enkä ollut huomannut sitäkään, että paikalla taisi olla tietyöstä johtunut viidenkympin nopeusrajoitus. Kuorma-auton näränen kuljettaja protestoi ohitustani vilkuttelemalla valojaan. On kummallista, että jotkut eivät kestä sitä, että rikotaan vähän lakia. Heti pitää protestoida. Eihän nyt ohituskieltoalueella ja viidenkympin rajoitusalueella tapahtuva kahden auton ohittaminen noin 120 kilometrin tuntinopeudella vielä mitään ole. Hah. Se kuulostaa pahalta, mutta oikeasti se todellakaan ollut kovin ihme juttu
Ainoa tahallisuus lainrikkomisessani oli se, että tiesin ylittäväni jonkin verran nopeusrajoitusta ohituksen aikana. Mutta niinhän teen aina. Ohituskieltoalueesta en tiennyt enkä myöskään viidenkympin nopeusrajoituksesta. Tie oli ohuen hiekan ja kuran peitossa, joten keltaisia viivoja ei näkynyt. Tietyön takia tien varsilla oli niin paljon erilaisia merkkejä ja kylttejä ja puomeja kaikenlaista huomion vievää, että en voinut millään muista tai edes havaita, jos jossakin kilometri tai kaksi aikaisemmin oli ollut jokin ohituskieltomerkki tai viisi kilometriä aikaisemmin jokin viidenkympin nopeusrajoitusmerkki.
Vähän ennen saapumista Heinolan moottoritielle hidastin tarkoituksella vauhtia ja ohjasin auton tien levennykselle päästääkseni sen henkilöauton ohitseni, jonka olin ohittanut samalla kun ohitin kuorma-auton. Henkilöauto oli saavuttanut minut. Tekooni oli kaksi syytä. Toinen oli se, että en halunnut auton ohittavan minua nöyryyttävästi sen jälkeen kun olin noin “vaarallisella” tavalla ensiksi ohittanut sen. Toinen syy oli se, että halusin viestittää auton kuljettajalle, että suostun luopumaan vapaaehtoisesti “ykköstilastani”, jonka ehkä sain hieman laittomilla menetelmillä. Myöhemmin ohitin tuon auton uudestaan Lahden jälkeen moottoritiellä.
Olin Helsingissä joskus vähän ennen kahta, joten koko matkaani Helsinkiin oli kulunut vain reilut neljä tuntia. Ei hassumpaa olosuhteet huomioiden.
Tehtyäni ostokseni käväisin ajamassa läpi perinteisen rantalenkin. Ajelunautintoa vähensi poliisiauto, joka ajoi edelläni. Viivyttelin vähän aikaa meren rannassa, jotta poliisiauto häipyisi.
Käväisin länsisataman terminaalin pihassa kääntymässä, koska halusin ottaa valokuvia Viking Linen autolautasta, joka on tekeillä telakalla. Paatti näyttää aika pieneltä, kun sitä vertaa risteilijöihin, joita on ollut samassa paikassa rakenteilla.
Kuvasin videokameralla ajamistani Helsingissä. Ajoin kaupungista lähtiessäni Arabian ostoskeskukseen ja kävin ostamassa sieltä vähän matkaeväitä.
Paluumatka Jaalaan sujui ilman ihmeempiä kommelluksia. Olin rauhallisemmalla tuulella kuin mennessä ja ajelin moottoritielläkin melko maltillisesti. Pienille teille tultuani kiristin tahtia, koska hitaasti ajaminen on tylsää. Yhden kerran tulin ajaneeksi liian kovaa loivaan alamäessä olevaan kurviin joten auto ei meinannut oikein kääntyä. Ehdin jo vähän säikähtää. Osasyynä huolimattomaan ajamiseeni oli väsymys. En ollut nukkunut yöllä kovin monta tuntia. Kävin Lahdessa ostamassa Teho piristysjuomaa, jotta jaksaisin ajaa. Heinolan ja Jaalan välisellä tielläkin ajamiseni oli ajoittain vähän lipsuvaa, mutta auto pysyi sentään tiellä. Satojen kilometrien ajaminen ja väsyminen alkoi jo turruttaa aisteja.
Jaalassa olin joskus illalla, tavallista aikaisemmin. En muista, paljonko kello oli. Jotain kahdeksan maissa ehkä.
Ehdin olla Jaalassa muutaman tunnin, kunnes hain Seijan Valkealasta, jonne se tuli jollakin pikkubussilla. Kyydissämme tuli myös eräs Katri Naukkarinen. Peitin auton nopeusmittarin, jotta se ei näkisi, kuinka kovaa ajan. Hah, hah.
Olen ehkä omaksunut vähän liiankin kovan ryyhäilytyylin viime aikoina, koska ohitan käytännössä kaikki autot. No, ei nyt aivan, sillä lauantaina muutamat autot ohittivat minut, kun matelin turhan kamerapelon vuoksi. Kameratiellä olen täysin nynny, ja muut ajavat ohitseni.
