Iltapäivällä lähdin Seijan kanssa Lahteen. Ajamiseni oli poikkeuksellisen levotonta. Maantiellä ajoin vielä normaalisti, mutta kun pääsimme moottoritielle, ohitin muutaman auton. Vauhtia ei ollut mitenkään erityisen paljon, koska autot ajoivat hitaasti, mutta jotenkin tuo ohittaminen kuitenkin laukaisi kilpailuviettini. Ajettuamme pois moottoritieltä jatkoin kyttäilyä ja laskelmointia, millä kaistalla kannattaisi ajaa. Lopulta ajoin - tämä on harvinaista - täydellisesti päin punaista liikennevaloa. Valo ei ollut enää mikään “myöhäinen keltainen” vaan jo reilusti punaiseksi vaihtunut. Puolustukseni on se, että vauhtia oli niin paljon, että olisin joutunut jarruttamaan voimakkaasti, mikäli olisimme pysähtyneet. Toisaalta vihreä valo sivulta tuleville vaihtui niin myöhään, että olimme sadan tai parinsadan metrin päässä risteyksestä, kun autoja lähti tulemaan. Eli pienintäkään vaaraa punaista päin ajamisestani ei ollut. Ainostaan “esteettistä” haittaa. Tämä ei olisi valitettavasti kelvannut selitykseksi poliisille.
Jatkoin ryyhäilyä vielä tuon tapauksen jälkeenkin, koska en halunnut menettää suurella riskillä saavuttamaani hyötyä seuraavissa liikennevaloissa. Seija oli jo aivan ihmeissään, miksi ajan niin holtittomasti. Kurvailin - ainakin Seijan mielestä - vielä viimeisissä mutkissakin kovempaa kuin koskaan.
Tulomatkalla kiinnitin huomioni siihen, kuinka yleistä talvinopeusrajoituksen rikkominen on. Käytännössä ainoastaan joku satunnainen tärkeilevä “legaalihäirikkö” noudattaa sitä. Yleensä autot ajavat noin 10 km/t kovempaa kuin rajoitus sallisi. Tällä kertaa kuuden auton jono ajoi tällaista lievää - ja täysin vaaratonta - ylinopeutta. Me olimme yksi auto tuossa jonossa. Tie oli märkä ja sula, eli ei ollut mitään “talviolosuhteita”.
