Joskus kuuden maissa lähdin ajamaan Lapualle. Naakkamäen suoralla eräs auto alkoi saavuttaa minua, joten lisäsin vauhtia. Auto saavutti edelleen ja ajoimme peräkkäin kahdeksaakymppiä tai kovempaakin Ähtärin kohdalla, jossa on viidenkympin rajoitus. Minulla ei ollut mitään erityistä tarvetta ajaa kovaa, joten päätin valita Lehtimäen reitin. Panin vikun päälle Lehtimäen suuntaan ja toivoin, että takana tuleva auto jatkaisi Alavudelle, ja pääsisin siitä eroon. Mutta enpä päässytkään. Senkin vilkkuvalo syttyi kääntymisen merkiksi. Ei siis auttanut kuin ottaa haaste vastaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut stressaava ajaminen auton edellä mutkaisella tiellä ja odottaminen, missä kohdassa se lähtee ohittamaan. Tiellä ei ole hyviä ohituspaikkoja, joten “hiillostusta” olisi voinut kestää useita kilometrejä. En pidä sellaisesta.
Kiihdytin Ähtärin risteyksestä niin kovaa kuin auto kiihtyi ja sen jälkeen ajoin lähes maksimivauhtia. Otin ratista “ralliotteen” eli pidin kiinni ratin yläosasta, kun tavallisesti pidän kiinni rennosti ratin alaosasta. En sentään ajanut aivan absoluuttista maksimivauhtia, koska eivät tällaiset "kilpailut" ole hengenvaaran arvoisia. Mutta ei kiristämisen varaa nopeudessa kovin paljon ollut. Yritin välttää jarrun painamista, koska jarruvalojen syttyminen ei anna takana ajavalle kovin “coolia” kuvaa. Vain pelkurit jarruttelevat. Tein hidastukset moottorijarrutuksella vaihtamalla ennen mutkaa nelosvaihteelle, jolla muutenkin ajoin mutkaiset osuudet. Nopeusmittarin viisari heilui jossakin sadanneljänkympin paikkeilla ja välillä kai ylikin. Sinänsä se ei ole vielä kova vauhti, mutta mutkaisella ja roudan takia monttuisella tiellä se kuitenkin jo tuntui aivan riittävältä nopeudelta. Kun vauhti oli kovimmillaan, en pahemmin vilkuillut peileihin, koska tien tarkkaileminen vei kaiken huomion. Ja tietysti piti olla varuillaan myös mahdollisten vastaan tulevien (poliisi-) autojen suhteen. Ajaminen noin 60 km/t ylinopeutta voi johtaa ikävyyksiin.
Takana ajanut auto alkoi vähitellen jäädä. Melko sitkeästi se kuitenkin seurasi, joten sekin ajoi aika kovaa. Mihinkään lösövauhteihin ei siis ollut varaa. Lehtimäen kirkonkylän risteyksen jälkeen en enää nähnyt autoa. Viimeinen havainto siitä taisi olla risteystä edeltävältä suoralta. Suunnittelin, että ajan jonnekin sivutielle odottamaan ja annan auton mennä menojaan. Koska matkaa siihen kuitenkin oli paljon, se olisi tuntunut vähän hölmöltä. Olihan sitä paitsi olemassa mahdollisuus, että auto ajaa Lehtimäelle. Itse asiassa pidin tätä mahdollisuutta hyvin todennäköisenä. Paikalliset ihmiset nimittäin innostuvat joskus ajamaan kovaa, mutta läpiajajat harvemmin. Olen ennenkin nähnyt Lehtimäen seudulla kovaa ajavia autoja, jotka ovat ilmeisesti olleet paikallisia.
Vaikka oletinkin, ettei auto enää seuraa, en uskaltanut vielä kokonaan hiljentää vaan ajelin aika reipasta vauhtia aina Lapualle asti. Yhden kerran säikähdin vastaan tulevaa autoa ja tein kovan salamajarrutuksen - turhaan, koska auto oli vain tavallinen auto.
Kuortaneen risteyksessä tein hieman kyseenalaisen tempun, kun kurvasin Alavuden suunnasta tulevan auton nokan edestä niin että melkein kuminkäry haisi renkaista. En halunnut jäädä ajamaan auton perään, joten päätin tehdä ennakoivan “ohituksen”. Se onnistui, ja niinpä auto jäi kauas taakse.
Kuortaneen jälkeen ajelin normaalia matka(yli)nopeuttani. Matka Myllymäeltä Lapualle Lehtimäen kautta oli kestänyt tunnin verran. En tullut katsoneeksi kelloa ennen kuin jonkin ajan päästä, kun avasin television. Kello oli silloin vähän yli seitsemän. Matkaa on noin sata kilometriä.
