Joskus alkuillasta lähdin ajamaan Espoosta Kyyjärvelle. Moottoritiellä ajelin keskivauhtia eli ohittelin joitakin autoja, mutta muutama auto puolestaan ohitti minut. Keskivauhti tarkoitti maltillista ylinopeutta eli noin 110 - 120 kilometrin tuntinopeutta. Talvinopeusrajoitushan on vielä voimassa.
Kun Lusista Jyväskylään kääntyvä risteys lähestyi, huomasin kaukana edessäni rekan ja sen perässä henkilöauton. Arvelin, että rekka kääntyy kuitenkin Jyväskylän suuntaan, ja joudun ajamaan sen perässä ties kuinka kauan. Niinpä kiihdytin viime tingassa tarkoituksenani ohittaa rekka ennen risteystä. Lähdin kuitenkin liian myöhään liikkeelle, jotta suunnitelma ei onnistunut. Oli jättäydyttävä rekan perään ajamaan.
Rekka ajoi onneksi melko reipasta vauhtia Jyväskylään menevälle tielle käännyttyään, joten sen perässä ajaminen ei nyt sentään aivan kauhealta tuntunut. Aika pian takaa kuitenkin lähestyi auto, jonka arvelin pian ohittavan minut, ellen pian ohittaisi rekkaa. Vastaantulijoita oli paljon, joten rekan ohittaminen näytti mahdottomalta. Tein kuitenkin pieniä valekiihdytyksiä, joiden avulla sain takana tulevan auton pysymään siellä. Näillä toimenpiteillä en tietenkään olisi kauan selvinnyt, joten rekka oli ohitettava tai auto oli päästettävä edelleni.
Tässä vaiheessa sellainen harvinainen ilmiö kuin onni astui mukaan kuvioon, ja eteen ilmestyi suoran pätkä, jolla voin ohittaa edessäni ajavan henkilöauton. Kun olin ohittanut sen, vauhtia oli niin mukavasti, että päätin ohittaa samalla kertaa myös rekan. Ohitus sujui loistavasti - tosin ylinopeutta oli niin paljon, että olisin menettänyt ajokorttini, jos poliisit olisivat mitanneet nopeuteni. Mielestäni ohitin rekan kuitenkin täysin turvallisesti. En nimittäin yleensä tee vaarallisia ohituksia.
Päästyäni autojen ohi jatkoin ajamista vajaan sadan kilometrin tuntinopeudella. Katsoin peiliin ja näin kuinka rekka jäi aina vain kauemmaksi, eikä yksikään auto ohittanut sitä. Sopivia ohituspaikkoja ei ollut.
Jossakin vaiheessa saavutin toisen rekan. Ensimmäinen yritys sen ohittamiseksi epäonnistui, vaikka paikka oli mitä loistavin. Lähdin liian kaukaa ohittamaan, ja suora ehti loppua. Micra kiihtyi hitaasti kuin apina, ja rähjäsin ääneen, että “voi törky, kun se kiihtyy hitaasti”. Onneksi vähän ajan kuluttua tuli uusi suora, jolloin voin ohittaa rekan. Mittari näytti ohitustilanteissa sataaviittäkymppiä, mikä on tietysti aika korkea lukema kahdeksankympin rajoitusalueella. Painan yleensä kaasun pohjaan ohituksissa enkä mieti rajoituksia.
Kun valmistauduin ohittamaan toista rekkaa, huomasin, että eräät taustapeilissä näkyvät autot olivat ilmeisesti pystyneet ohittamaan takana tulevan rekan, koska ne näyttävät lähestyvän. Erityisesti huomioni kiinnittyi erääseen autoon, jossa oli kirkkaat valot. Vaikka en tiennytkään asiaa varmasti, oletin tämän auton olevan sama, joka kyttäili perässäni ennen ensimmäisen rekan ohitusta. Auto vaani selvästi päänahkaani, eikä hidastaminen tällaisessa tilanteessa ole varteenotettava vaihtoehto. Niinpä painoin kaasua ja tarkkailin takana tulevaa kirkasvaloista autoa. Päätin, että yritän pitää sen takanani Joutsaan asti, jolloin voin käväistä huoltoasemalla ja antaa sen mennä menojaan.
Jouduin ohittamaan muutaman henkilöauton säilyttääkseni välimatkan kirkasvaloautoon. Se roikkui perässäni määrätietoisesti ja ohitteli aina kun minäkin ohitin. Kun viimein käännyin huoltoasemalle Joutsassa, alun perin kilometrin pituinen etumatkani oli kaventunut pariksi sadaksi metriksi. Olisi ollut tosi inhottavaa jatkaa stressaavaa pakoani enää yhtään pidemmälle. Olin helpottunut, kun pääsin pois auton hiillostuksesta.
Joutsasta alkaen matka sujui leppoisasti. Tie oli enimmäkseen sula, ja liikennettä oli hyvin vähän. Viimeisen osuuden Karstulasta Kyyjärvelle ryyhäilin oikein ryyhäilemisen ilosta. Vauhtia oli sata ja välillä enemmänkin. Tie oli luminen ja jäinen ja sohjoinen ja vaikka mitä, mutta se ei vauhtia hidastanut. Myöhemmin Seija kertoi olleensa päivällä linja-auton kyydissä samalla tiellä, ja tie oli kuulema ollut niin liukas ja huono, ettei linja-auto meinannut pysyä tiellä.
Olin lähtenyt Espoon Matinkylästä muutaman minuutin yli seitsemän illalla, ja olin Kyyjärven keskustassa jonkin verran ennen yhtätoista. Matkaan meni siis alle neljä tuntia.
