Illalla luikin Lauraa vastaan Lahteen. Ajelin Micralla varsin vauhdikkaasti, sillä minun on pakko saada edes jotain stimulaatiota tähän tylsyyteen ja apatiaan. Käväisin matkalla pikaisesti partiomajalla. Ajoin pientä mutkaista ja kapeaa hiekkatietä kuin hullu ja rehellisesti sanoen nautin tuosta kaahailusta. On jännää panna itsensä aivan äärirajoille auton hallitsemisessa. Siinä ei ole enää kyse pelkästä ratin kääntelemisestä ja vaihteiden vaihtamisesta ja kaasun painamisesta, vaan autosta tulee kuin osa minua itseäni. Sillä pystyy tekemään temppuja, joissa on kaikkien noiden edellä mainittujen kontrollikeinojen yhteisvaikutusta. Auto aivan kuin lentää ilmassa ja liukuu hallitusti sivuttain tarvittaessa. Vaikka tuo Micra on muuten vastenmielinen auto ajo-ominaisuuksiltaan, tuollaisessa suhteellisen hitaan vauhdin (n. 60 km/t) kaahailussa se on kätevä, koska se on pieni ja varsin tehokas. Huonot ajo-ominaisuudet eivät tule vielä esille noissa nopeuksissa huonolla soratiellä.
Jossakin vähän ennen Uusikylää nappasin kyytiini liftarin. Olin eräänä päivänä miettinyt, että nykyisin ei liftareita juuri enää ole olemassa, ja että viimeisestä liftarin kyyditsemisestä taitaa olla jo kauan. Ajattelin silloin, että olisihan se jännä vielä joskus antaa kyyti liftarille aivan vanhojen aikojen muistoksi (muistan muutamia yksittäisiä liftareita ja niiden kertomia juttuja). No, nyt se tilaisuus tuli. Vein tyypin Nekalan sillan taakse. Se neuvoi, minne ajetaan
