Onnistun järjestämään aika usein erilaisia kilpa-ajoja maantiellä. Eivät ne tietenkään ole mitään oikeita kilpa-ajoja, mutta vähän sinne päin. Niiden idea on monesti se, että takapuskuriin tulee roikkumaan nopea Mersu tai Volvo tai muu kallis auto ilmeisenä aikomuksenaan ohittaa ensimmäisessä mahdollisessa paikassa edellään ajava surkea Micran räppänä kuin pienenä suupalana. Ongelma on vain siinä, että se sama ensimmäinen mahdollinen ohituspaika on myös minulle ensimmäinen mahdollinen paikka ohittaa edellä ajava rekka taimuu auto. Ja jos takaa tuleva Mersu tai Volvo tai muu kallis auto ehtii hyökätä minun edelleni, rekka jää ohittamatta ja lopputuloksena on, että edelläni ajaa yhden rekan sijasta yksi rekka ja yksi Mersu tai Volvo tai muu kallis auto.
Pitääkseni kiinni ohitusvuorostani yritän järjestää asian siten, että hyökkään rekan ohi ennen kuin Mersu, Volvo tai muu kallis auto ehtii ohittaa minut. Tämä toimenpide tietysti on kuin läimäytys ohitukseen valmistatuneen mersu-volvo-kuskin kasvoille. "Kuinka tuo Micran räppänä kehtasikin!". Adrenaliinit kohoavat puolin ja toisin, ja alkaa hillitön kilpa-ajo. Tähän mennessä olen useimmiten voittanut nämä kilpa-ajot, sillä pokkani kestää pitemmälle lain rikkomista. Vaikka Mersut ja Volvot tietysti kulkevat kovempaa kuin Micra, jossakin 150 km/h vauhdissa niiden kuskit palaavat järkiinsä ja luopuvat leikistä. Elleivät luovu, silloin on todella syytä huoleen. Autoa ajaa silloin nimittäin joko poliisi tai joku muu täysin sekopää.
Jos huomaan, että takaa tuleva ei luovuta tai että se muuten on niin ylivoimainen, että se joka tapauksessa menisi ennemmin tai myöhemmin edelle, päästän sen ohitseni jollakin sellaisella tavalla, ettei se ainaakaan täydellisesti pääse nauttimaan ohittamisen riemuista. Ajan parkkipaikalle tai olen kääntyvinäni sivutielle, jolloin takaa tuleva pääsee ohi. Jos vielä olen onnistunut saaman riittävästi etumatkaa ennen sivuun väistymistä, ohittajan tunne ohittamisesta vähenee yhä.
Miksi kerron nyt tämän? No ehkä siksi, että tänään Mikkelistä lähtiessäni tapahtui taas tällainen kilpa-ajo. Kun Kuortin ohituskaista lähestyi, takapuskurissani roikkui aggressiivisen tuntuisesti valkoinen Volvo ilmeisen valmiina ohitukseen heti kaistan alkaessa. Mutta minäpä painoinkin kaasun pohjaan ja ohitin ensiksi. Valitettavasti ohitus ei sujunut aivan niin nopeasti kuin sen ehkä olisi pitänyt, sillä ohituskaista on ylämäessä ja Micran voimavarat ovat rajalliset. Ainakin rajallisemmat kuin isojen Volvojen. Puristin rattia sormet valkoisena ja painoin kaasupolkimen lähes lattiasta läpi, mutta ei auto tietenkään kiihtynyt yhtään sen nopeammin kuin muutenkaan. Volvo roikkui yhä tiukasti perässäni, kun ohituskaista loppui, ja sen ilmeisenä aikomuksena oli "tehdä minusta selvää" heti ensimmäisen suoranpätkän tultua. Päätin kuitenkin, että teen kaikkeni, ettei se onnistuisi ohituksessaan ennen Koskenkylän risteystä. Siinä se todennäköisesti jatkaisi suoraan ja saisin säilytettyä kunniallisesti nahkani.
Kun lähestyimme Koskenkylän risteystä, josta aioin käntyä, ylinopeutta oli jo aika reippaasti. Vauhti oli ehkä noin 120 kilsaa tunnissa tai ylikin, ja Volvon määrätietoisuus kiihdyttää perässä alkoi jo huolestuttaa. "Ei kai vain sittenkin poliisi", ehdin jo miettiä. Tämä uhkakuva sai ylimääräistä painoarvoa, kun huomasin Volvon myös panevan vilkun päälle kääntymisen merkiksi. Tapahtumien draamaattisuuteen toi oman lisänsä lähestyvä ukonilma, jonka salamat välkähtelivät kirkkaina vähän matkan päässä. Poliisi tai ei, Volvo näytti joka tapauksessa olevan liian kova pala minulle. Sitä paitsi en edes halunnut jatkaa mieletöntä ryyhimistä. Niinpä koukkasin ensimmäiselle linja-autopysäkille heti risteyksen jälkeen ja päästin Volvon edelleni. Volvo katosi pian "horisonttiin". Viimeisen kerran näin sen Komeankylässä, kun se kääntyi kohti... mikä sen paikan nimi nyt on... kohti sitä pientä järveä. En muista sen nimeä. Auton jarruvalot vilkahtelivat kuitenkin siihen malliin, että se mahdollisesti jäi jo Komeankylän "taajamaan". Auto oli siis ehkä paikallisen asukkaan.
Kun ajoin Maijan kanssa Helsinkiin toissaviikolla, syntyi kilpailu erään Citroenin kanssa samalla seudulla. Citroen roikkui perässä valmiina ohittamaan meidät heti ohituskaistojen alettua, mutta minäpä hyödynsinkin jo ensimmäiset mahdolliset metrit ohituskaistoista niin, että se ei ehtinyt ohittaa meitä ennen kuin me jo ohitimme muita autoja. Jossakin vaiheessa Citroen luopui leikistä ja jättäytyi kauemmaksi. Citroenin ajo oli muutenkin hieman erikoista ja poukkoilevaa. Ettei syntyisi väärinkäsityksiä, korostan tässä nyt erityisesti sitä, että emme mitenkään estäneet Citroenia ohittamasta meitä. "The road is free". Se olisi voinut vapaasti ohittaa meidät, jos sillä olisi ollut valmius ajaa tarpeeksi kovaa ylinopeutta. Samoin on asia muidenkin ns. kilpa-ajojen kohdalla.
Korostan nyt vielä sitäkin, että en aina ja automaattisesti ala ajaa kilpaa jonkin takaa lähestyvän auton kanssa, jonka arvelen ohitavan minut. Tavallisesti päästän tällaiset autot ohi juuri edes huomaamatta asiaa. Auto tulee, ohittaa ja menee eikä minulla ole mitään tarvetta kilpailla sen kanssa. Tapaukset, joissa kilpailuviettini herää, ovat sellaisia, että koen takaa lähestyvän käyttäytymisessä jotain sellaista ylimielisyyttä, joka henkii asetelmaa, että minä ajan halvalla pikkuautolla ja takaa kallilla suurella autolla lähestyvä on tästä syystä jotenkin "oikeutettu" röyhkeyteen ja ylimielisyyteen. Asetelma on sama kuin jos olisin köyhä talonpoika joskus menneillä vuosisadoilla ja kuljettaisin kapeaa tietä pitkin heinäkuormaani vaatimattomalla hevoskärrryillä, ja takaa tulisi korskea linnanherra komeilla kuuden hevosen vetämillä vaunuillaan asenteella: "Pois tieltä köyhimykset, täältä tulen MINÄ".
No joo. Kilpaileminen on typerää ja lapsellista ja ehkä joissakin tilanteissa vaarallistakin. Mutta kun on huono itsetunto, niin minkäs mahdat. Se ei kestä loukkaamisia.
