Okei. Ajelin Voikkaalle. Olin aivan SIKA-SIKA-SIKA -hermostunut ja stressaantunut. Suorastaan vapisin. Jaalan jälkeen yksi vanhahko ruskea Saab ilmestyi perääni ja ajoi melko lähellä mielestäni hieman aggressiivisen tuntuisesti. Ei kuitenkaan hirveän aggressiivisen. Tarkoitan "ohitusaggressiivisuutta". Läpihermostuneelle mielentilalleni tuollainen perässä roikkuminen oli joka tapauksessa kiihoke, joka sai minut tekemään kyseenalaisia temppuja.
Ja se temppu oli raivokas kiihdyttäminen huimaan ylinopeuteen heti Kimolan risteyksen jälkeen. Saabbi jäi alussa ihmettelemään, sillä kuskilla meni vähän aikaa ennen kuin se tajusi, että olin heittänyt sille kilpailuhaasteen (itse asiassa se ei ollut tarkoitukseni, vaan halusin ainoastaan päästä eroon autosta). No Saabbi ampaisi perääni ja saavutti minut melko pian. Tyyppi siis ajoi selkeästi kovempaa kuin minä. En halunnut vetää kilpailua äärirajoille turvallisuutta uhmaten, joten jatkoin vain saamaa noin 110-120 kilsan tuntinopeutta, jota jo ajoin. Saabbi roikkui melko lähellä, ja mietin miten selviäisin tilanteesta kunniaani menettämättä. Onneksi asia ratkesi siten, että Saabbi kääntyi jollekin sivutielle.
Tuosta kilpailusta jäi hieman huono maku, sillä hävisin sen aivan selvästi. En pystynyt karistamaan Saabia. Päin vastoin se ajoi kovempaa, koska se saavutti minut. Itse asiassa ehdin jo hetken pelätä, että autoa ajaa joku poliisi-sika.
Ennen tuota nopeaa pyrähdystä (jota ei onneksi kestänyt kuin pari-kolme kilsaa) olin juuri mietiskellyt, että kovaa ajaminen on ainoa tuntemani aina saatavissa oleva stressilääke, jonka tunnen. Ryyhiminen mutkaista tietä lähellä suorituskykyjen ylärajaa, laukaisee stressin. Mutta. Ryyhimiseen ei saa sisältyä kilpailua. Sen täytyy olla aivan vapaata ajamista vain omaa itseään vastaan. Vauhdin määrittelemisen täytyy koko ajan olla pelkästään itsestä kiinni. Tuon kilpa-ajon jälkeen en todellakaan ollut stressittömässä tilassa vaan aivan päin vastoin. Olon tasaantumiseen meni kauan.
