Juuri muuta en Lapualla tehnytkään. Pakkailin kamat, ja lähdimme ajamaan Töysään. Tällä kertaa toteutui taas “Kaaharin laki” täydellisesti. Olisin ehtinyt ohittaa työkonetta kuljettavan hitaasti ajavan rekan Kuortaneentien ohituskaistalla, jos olisin painanut kaasua ja luikkinut muiden ohittajien perään. Olisi tosin pitänyt ohittaa myös punainen pakettiauto, mutta ohituskaista olisi joka tapauksessa juuri ja juuri riittänyt. En kuitenkaan ohittanut autoja. Jo tuolloin kävi mielessäni, että nyt olisi taas sopiva tilanne, jossa Kaaharin laki voi toteutua, jos se on toteutuakseen - ja se toteutui. Rekka kääntyi Leppäläntien risteyksestä.
Kun lähdimme ajamaan hitaasti matelevan rekan perässä risteyksestä, tein suunnitelmia sen ohittamiseksi. Sanoin Seijalle, että tiedän jo paikankin, missä voimme ohittaa rekan - edellyttäen tietenkin että vastaan ei juuri silloin tule autoja. Pian kävi kuitenkin ilmi, että ongelmana eivät niinkään olisi vastaan tulevat autot vaan takanamme lähestyvä auto. Oli taas kerran toteutumassa tilanne, jossa menettäisin ohituspaikan takaa tulevalle tai joutuisin taistelemaan paikasta. Päätin yrittää jälkimmäistä.
Olen juuri kirjoitellut tästä aiheesta eräällä liikennefoorumilla, eikä kukaan oikein tunnu ymmärtävän asiaa. En minä nyt haluaisi tässä sitä selostaa, mutta kai se pakko. Kyse on siitä, että jos takaa tuleva lähtee ohittamaan minua, en tietenkään voi samanaikaisesti lähteä ohittamaan edelläni ajavaa rekkaa. Niinpä menetän suunnittelemani tilaisuuden päästä sen ohi. Ja jos tie on sellainen, että ohituspaikkoja on harvassa, joudun ehkä ajamaan rekan perässä seuraavat 20-30 kilometriä. Takaa tuleva auto voi siis aiheuttaa sen, että olen useita minuutteja myöhemmin perillä siellä, minne olen menossa.
No, tällä kertaa olin siis päättänyt taistella paikastani. Muistin hyvin foorumikirjoittajien neuvot, että pitää vain panna vilkku päälle ohituksen merkiksi jne. Mutta milloin se on pantava, ja milloin on se ohituspaikka? Vaikka muistankin suunnilleen, missä on ohitukseen sopivia suoria, en muista maantien rakennetta jokaisen pienen mäennyppylän tai mutkan tarkuudella vaan ainoastaan vähän sinne päin. Niinpä kärkyin rekan perässä kyttäämässä ja lähdin ensiksi yhden kerran ohittamaan väärässä paikassa - ja jouduin keskeyttämään ohittamisen, kun autoja tuli vastaan. Seuraavan kerran jouduin taas keskeyttämään ohittamisen, kun paikka oli taas väärä.
Lopulta tuli vastaan se mäenharja, jonka takana tiesin alkavan sen suoran, jolla pystyisi ohittamaan. Takanamme kyttäsi aggressiivisen näköisenä auto, jossa oli isot lisävalot. Minun oli pakko lähteä ohittamaan ennen aikojaan eli paikassa, jossa oli vielä keltaista viivaa, ja jossa suora ei ollut vielä kokonaan näkyvissä. Arvelin, että jos en niin tekisi, lisävaloauto tunkisi pakolla ohitsemme. Laskin sen varaan, että keskeytän ohituksen, jos vastaan tulee auto. Vastaan ei tullut autoja, joten ohitus onnistui. Lisävaloauto ampaisi heti peräämme ja liimautui taaksemme, vaikka nopeusmittari näytti jo 140 kilometriä tunnissa. Näytti siltä, että auto yrittää tuossa vauhdissa saman tien ohittaa meidätkin.
En tiedä, miten olisin toiminut, jos Seija ei olisi ollut kyydissä. Olisinko lähtenyt taas aivan mielettömään kilpa-ajoon tuon auton kanssa? Enhän minä sille olisi pärjännyt. Edessä oli epämääräisiä suoria, joilla voi ohittaa. Olisiko lisävaloauto lähtenyt ohittamaan yli 140 kilometrin tuntinopeudessa? Sitä en koskaan saanut tietää, koska käännyimme ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä Tiistenjoelle päin. Samalla ohitsemme meni paitsi lisävaloauto myös se rekka, jonka juuri olimme ohittaneet. Seija oli tietysti raivoissaan “lapsellisesta” temppuilustani. Lapsellista tai ei, olin halunnut riistää ohittamisen nautinnon lisävaloautolta, ja se oli onnistunut.
