Iltapäivällä ajelin Citroenilla Lapualle. Tie oli auraamaton, ja lumi pöllysi. Yhtäkkiä huomasin, että taakse oli ilmestynyt auto. Koska se ei pöllyävän lumen takia voinut ohittaakaan, kiihdytin vauhtia, jotta en olisi tien tukkona. Kiihdytin siis vauhtia, jotta en hidastaisi taakse ilmestyneen maasturin näköisen auton menoa. Lumi vaan pöllysi, enkä nähnyt autoa lopulta edes peilistä kuin korkeintaan pienen vilahduksen silloin tällöin. Ajoin olosuhteisiin nähden aivan liian kovaa ja mietin, miten selviäisin tilanteesta kunnialla. Ennen Peräseinäjoelle kääntyvää risteystä edessä alkoi näkyä lumipölyn seassa etenevä rekka. Se pysähtyi linja-autopysäkille risteyksen jälkeen. Tässä vaiheessa maasturikin oli jo kääntynyt jonnekin, joten jatkoin ajamista kohti Seinäjokea vähän rauhallisemmin. No, ei tässä tarinassa oikeastaan ole muuta kertomisen arvoista kuin korkeintaan se, että ajoin jonkin matkaa liian kovaa lumisella tiellä taakse ilmestyneen maasturin takia.
Lakajoen risteyksen jälkeen tie oli aurattu niin huonosti, että välillä piti ajaa kymmensenttisessä lumessa. Lapuan puolella tie oli aurattu paremmin, ja lunta oli muutenkin satanut vähemmän.
Illan hämärtyessä lähdin ajamaan takaisin Töysään. Ajoin poikkeuksellisesti Kuortaneen kautta. Tiet oli Lapuan ja Kuortaneen alueella jostakin syystä aurattu paljon paremmin kuin Seinäjoen ja Töysän alueella. Ryyhäilin tulomatkalla paikoitellen yli sataakahtakymppiä, yleensä kuitenkin hitaammin. Tien kunnolla eli lähinnä aurauksella on todella suuri merkitys sille, miten kovaa viitsii ajella. Jos tiellä on paljon löysää irtolunta reunoilla ja keskellä ja vähän muuallakin, kovemmalla vauhdilla ajaminen tuntuu epävarmalta ja joissakin kohdissa jopa pelottavalta. Nopeusrajoitusten mukaista lösövauhtia nyt voi ajaa missä vain, mutta milloinkas minä nyt rajoituksia noudatan. Voin ajaa rajoitusten mukaista nopeutta, mutta en rajoitusten vaan jonkun muun syyn takia.
