Tapaus 1.
Olin pitänyt ennätyksellisen pitkän kolmen viikon tauon autolla ajamisessa, ja jo ensimmäisellä matkallani sen jälkeen sain sakon. Seuraavassa hieman siitä:
Kärkkäisen tavaratalon liittymää lähestyessäni mietin, mitä kaistaa pitkin pääsisin bensatankille nopeimmin. Valitsin pienen riskin ottaen kaistan, jolla ajaminen vaatii kaistanvaihdon viimeisen liikennevalokurvin jälkeen. Strategia onnistui, ja pääsin ajamaan tankille ennen vieressäni ajanutta autoa. En muista, kääntyikö se edes tankkaamaan, mutta oleellista olikin se, että auto olisi voinut kääntyä.
Tein totaalisen väärän ratkaisun tankkausjonoa valitessani ja jouduin katsomaan kuinka minun jälkeeni tankkauspaikalle tulleita autoja tuli ja tankkasi ja meni samaan aikaan kun minä kyhjötin jonossa joidenkin “hidastankkaajien” takana. Tyyppien toiminta oli kuin hidastetussa elokuvassa: Vaikka on oltu jonossa jo minuuttitolkulla, rahakukkaroa aletaan etsiä vasta kun on ajettu tankin viereen. Autosta ulos ja autoon sisään möngitään kuin etana. Kaikki tapahtuu korostetun hitaasti.
Ajattelin, että minä en aikaile vaan oikein näytän mallia takanani jonottavan auton kuljettajalle. Tankkasin nopeasti ja tehokkaasti, vaikka kukaan ei katsellutkaan. Periaate oli, että kun auton ovi paukahtaa kiinni, autoa jo startataan, ja liikkeelle lähdetään saman tien. Ajattelin, että ehkä tämäkään ei riitä, vaan takanani olevan auton kuski hermostuu odotteluun ja protestoi jotenkin. Taakseni tullut auto oli nimittäin punainen “urheiluauto”, jonka käynnissä ollut moottori piti kauheaa meteliä. Ralliautotyyppinen epämääräinen autonromu siis. Merkki jäi epäselväksi.
Tankkaaminen odotuksineen oli kestänyt ikuisuuden, ja ajattelin että kaikki satojen kilometrien matkalla ohittamani autot ovat varmaan sinä aikana ajaneet ohitseni. Lähdin siis ajamaan moottoritietä takaa-ajomeiningillä, vaikka ketään takaa ajettavia ei ollut. Tarkoitukseni oli ollut ajaa tavanomaista kesänopeutta, ja sellaista olin ajanutkin Lahteen asti. Lahden jälkeen kuitenkin aloin jostakin syystä ajaa en pelkästään kesänopeutta vaan kesäylinopeutta. Ja kuten lukija ehkä jo arvaakin - kukaan ei ole jaksanut lukea tätä sepustusta, joten tämä on pelkästään hypoteettinen lisäys - tällä ratkaisulla oli kohtalokkaan seuraukset. Vauhti kipusi jonnekin 140 kilometriä tunnissa lukemiin, ja jouduin jo vähän löysäilemään, sillä pelkäsin ajokortin menettämistä, jos jään kiinni.
Jossakin Mäntsälän tienoilla - en tiedä tarkkaa paikkaa - huomasin peilistä, että takana ohituskaistalla lähestyy hitaasti auto. Mietin, että mistäs se siihen tuli ja ajattelin, että näyttääpä joku sentään ajavan vieläkin kovempaa kuin minä. Siirryin pois ohituskaistalta antaakseni tilaa tuolle autolle. Ja melkein heti autossa syttyivät poliisiauton valot. Eli pelini oli pelattu. Auto oli silloin vielä ohituskaistalla, ja minä en enää ollut, mutta tajusin, kenelle se valojaan vilkuttaa. Mietin hetken, että pitääkö minun todella pysäyttää autoni ruuhkaisen moottoritien varteen.
Sakon saaminen on aina niin masentava kokemus, ettei siitä haluaisi edes kirjoittaa. Jostakin syystä - ehkä Brasilian reissun aikana kertyneen itseluottamuksen takia - toimin hieman eri tavalla kuin aikaisemmissa sakotustilanteissä. En nöyristellyt poliisille samalla tavalla kuin yleensä vaan esiinnyin jopa hieman koppavasti - jos tällaista sanaa nyt voi käyttää. En alkanut nousta autosta ennen kuin poliisi käveli viereen ja sanoi jotain teennäisen tympeää. Poliisin ääni oli täsmälleen sellainen karkean kova testosteronin karhentama vastenmielinen “poliisimiehen” ääni niin kuin poliiseilla on. Olen ennekin kirjoittanut, että poliisin tuntee radio- ja TV-haastatteluissa usein jo äänestä, vaikka ei tietäisi, että tyyppi on poliisi.
En haluaisi muistella tilannetta yksityiskohtaisesti, koska se oli kuin näytelmää, jossa kumpikaan osapuoli ei sano sitä, mitä todellisuudessa ajattelee, vaan lausuu näytelmään kirjoitettuja repliikkejä. Äänessä oli etupäässä toinen poliiseista, mikäli oikein muistan. “Olipa kova nopeus” ja “Ajo-oikeuteen emme vielä puutu, vaan teko käsitellään sakkoasiana”, tyyppi sanoi jo ennen kuin menin poliisiautoon. Ei tietenkään tarkasti noilla sanoilla, mutta idea oli tuo. Poliisi vihjasi siis peitellysti, että ajokortin lähtö oli ollut jo lähellä. Nopeuteni oli ollut 134 kilometriä tunnissa ja ohitushetkellä poliisin mukaan todennäköisesti enemmänkin. Poliisi esitti tavanomaiset vastenmieliset iänikuiset kliseet kuten että oliko jonnekin kiire ja huomasinko kuinka kovaa ajoin ja olenko ennenkin saanut sakkoja. Vastasin, että nopeuskysymykseen, että onhan autossani nopeusmittari, ja sakkokysymykseen, että “eiköhän sekin selviä tietokoneeltanne”. Tuo viimeksi mainittu oli ehkä kaikkein epäkohteliain kommenttini. Sain 16 päiväsakkoa, jossa oli hyvän kelin vähennystä kaksi päiväsakkoa. Tulottomalla henkilöllä se tekee 115 euroa (yksi päiväsakko 6 euroa + korotus rikesakkorajalle). Jos nettokuukausituloni olisivat 2000 euroa, sakko olisi - mikäli oikein ymmärrän - noin 465 euroa. 1100 euron nettotuloilla sakko olisi noin 225 euroa (en tiedä, mihin päin sentit sakossa pyöristetään).
Suurituloisen sakko on isompi, mutta suurituloisella on todennäköisesti marginaalia eli säästöjä pankissa, mistä hän sakkonsa maksaa. Maksaminen näkyy vain tiliotteessa, mutta se ei näy arkipäivän taloudessa ellei elämäntapa ole se, että eletään koko ajan viimeistä penniä myöten. Pienituloisella 115 euron repiminen sen sijaan näkyy jotenkin käytännön elämässä, koska pienituloinen elää kädestä suuhun, eikä hänellä ole säästöjä, mistä sakkorahan voi ottaa.
Kaksi lipsahdusta poliisiautossa esiintymisessäni tapahtui, mutta ne tapahtuivat vasta aivan lopussa. Ensimmäinen alkoi tilanteesta, jossa etsin ajokorttiani rahakukkarostani, ja kun sitä ei ollut siellä, kysyin poliisilta, että missähän se on. Se oli vielä silloin poliisilla, joka ojensi sen minulle samalla kuin sakkolapunkin. Kysymykseni ajokortista oli vasta alkusoittoa todelliselle lipsahdukselle, mikä oli se, kun kerroin, että kerran ajokorttini jäi poliisiautoon, ja se lähetettiin kirjekuoressa minulle jälkeen päin. Aloin siis höpöttää. Heti perään seurasi toinen lipsahdus, kun sanoin “kiitos” poliisin toivottaessa hyvää joulua. Olin juuri silloin nousemassa autosta. Olin päättänyt, että yritän kaikin keinoin välttää “kiitosrefleksin” silloin, kun poliisi ojentaa minulle sakkolapun ja ajokorttini. Silloin en kiittänytkään, mutta kiitos lipsahti kuitenkin suustani poliisin “hyvää joulua” sanojen jälkeen. En sentään toivottanut poliisille hyvää joulua.
Mikä noissa höpöttelyissäni ja kiitoksissani niin pahaa on? Se, että toimimalla noin osoitin pitäväni poliiseja ihmisinä. Siis inhimillisinä tavallisina ihmisinä, mitä poliisit eivät ole. Kun alunpesin ihmiseksi syntynyt olento ryhtyy poliisiksi eli ammattiin, missä työnkuvana on muiden ihmisten peitelty uhkaaminen ja kiusaaminen ja omista etuoikeuksista ja vallasta nauttiminen, hän muuttuu ei-ihmiseksi ja siirtyy jonnekin humaanisuuden ulkopuolelle.
Eikö ylinopeuteni siis ollut rikos, ja pitäisikö kaikkien saada ajaa niin kovaa kuin he haluavat?
Nykylakien mukaan ylinopeuteni tietenkin oli rikos, mutta universaalin moraalin mukaan se ei ollut, koska en teollani vaarantanut ketään. 134 kilometriä tunnissa hyväkuntoisella sulalla moottoritiellä ei mielestäni ole erityisen kova ja vaarallinen nopeus. Poliisit, jotka itse saavat kaahata “virkatehtävissä” niin kovaa kuin huvittaa, sen parhaiten tietävät.
Pulssini tietysti nousi sakotustilanteessa niin kuin se aina nousee. Pysyin kuitenkin tavallista rauhallisempana. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että voin saada sakon. Mietin jopa tätä asiaa matkan aikana. Ajattelin, että on se harmi, jos saan pelkän rikesakon, joka on “ämmien sakko”. Päiväsakko sen olla pitää. No, sain päiväsakon, joten rikesakko ei jäänyt harmittamaan. Olisin kuitenkin mieluummin saanut päiväsakon vähän yli 20 kilometriä tunnissa ylinopeudesta kuin 34 kilometriä tunnissa ylinopeudesta. En pitänyt poliisin vihjailusta “ajo-oikeudesta”. Minua ärsyttää se, että poliisin sivuilla ei ole selkeän yksinkertaista mainintaa siitä, mitä kovasta nopeudesta ajokortin menettää. En pidä arvailusta näin tärkeässä asiassa. Oletan, että raja voisi olla 36 kilometriä tunnissa, mutta en varmuudella tiedä sitä.
Sakon saamisen jälkeen seurasi tietysti tavanomainen “posttraumaattinen” jälkisakkoreaktio, eli Lauran mielestä käyttäytymiseni oli “maanista”, kun tulin sen luokse Helsinkiin. Ja maanisuutta seurasi tietysti lopussa masennus.
Tapaus 2.
Sain sakon moottoripyöräpoliisilta
juuri kun kuuntelin autoradiosta vanhaa Sundqvistin haastattelua
vuodelta 1991. Hidastin varmuuden vuoksi nopeutta, kun näin kaukana
moottoripyörän, mutta se ei auttanut. Näin peilistä kuinka
moottoripyörä kääntyi perääni, jolloin ajoin
linja-autopysäkille odottamaan. Joudun vähän peruuttamaan.
Moottoripyöräpoliisi sanoi, että nopeutta oli 110 kilometriä
tunnissa, mutta sen jälkeen olin hidastanut kahdeksaan kymppiin.
Ihmettelin itsekin, että nopeutta oli noin paljon. Kuvittelin, että
sitä oli niin vähän, että saisin korkeintaan kirjallisen
huomautuksen.
Juttu ärsyttää ja masentaa sen
verran, että en halua muistella yksityiskohtia. Eniten harmittaa se,
että menetän ajokorttini, kun saan kolmannen sakon, ja se tapahtuu
aivan varmasti. Sakon saatuani ja ajamaan lähdettyäni ajoin
ylinopeutta niin kuin tavallisesti. Kahdeksan kymppiä on tuolle
tielle täysin sairas nope... hitaus. Nytkin oli hyvä keli ja
liikennettä tuskin lainkaan - paitsi se yksi moottoripyöräpoliisi.
Eihän tuollaiselta voi suojautua mitenkään. Vaikka yrittäisin
olla ajamatta ylinopeutta, ajan sitä joskus vahingossa ja menetän
silloin ajokorttini. Rangaistus on täysin kohtuuton maalla asuvalle,
jolle oma auto on ainoa tapa liikkua.
.
