Heräisin melko aikaisin, kun Seijan kello soi. Olin jonkin aikaa tietokoneella, kunnes lähdin joskus ennen puolta päivää ajamaan Citroenilla Lapualle. Ajoin Kuortaneen kautta. Kuvasin hieman videolla matkalla. Kuvailu oli epämääräistä sekoilua.
Lapualla jatkoin puuhiani. Sää oli vaihteleva eli välillä satoi ja oli kylmä, ja välillä paistoi aurinko, eikä ollut niin kylmä. Vein pari kärryllistä tavaraa aittaan ja putsasin vanhaa Volkswagenin takapenkkiä homeenpoistoaineella. On masentavaa, että olemme antaneet esineiden mennä pilalle varastossa, jonka katto vuotaa. Sekin on masentavaa, että varasto oli aikoinaan turvapaikka sinne viedyille esineille, ja nyt esineitä yritetään pelastaa homeisina ja pilaantuneina tuosta turvapaikasta, joka on muuttunut esineiden turmapaikaksi. On ankeaa viedä esineitä aina uuteen paikkaan, joka sekin taas myöhemmin tuhoutuu.
Ennen lähtöäni Töysään kävin Lidlissä. Ajelin muuten normaalisti paitsi että Kuortaneella kuvasin videolla tuplatörkeät eli kiihdytyksen satasen vauhtiin viidenkympin alueella ja siihen vielä perään reilut viisikymmentä kilsaa ylinopeutta kahdeksankympin alueella. Citroenin etulaakeri tai joku paikka narisee, ja ääni on mielestäni pahentunut. Se voimistuu tiettyyn suuntaan kääntyvissä kurveissa, mikä viittaa laakerivikaan.
Masentaa, kun kaikki on niin surkeasti eikä mistään tule mitään.
sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2010
Vaivaiset 70 kilometriä tunnissa - ylinopeutta
Tänään oli vähän aktiivisempi päivä, sillä lähdin jo ennen puolta päivää ajamaan Citroenilla Lapualle. Kuuntelin matkalla puolen päivän uutisia, mikä merkitsee, että saavuin Lapualle kahdentoista jälkeen. Kuvasin taas hieman videolla matkalla. Näitä heiluvia filmejäni en taida edes itse jaksaa koskaan katsoa läpi. Ajoin mennen tullen Alavuden kautta.
Lapualta lähtiessäni Sokoksella. Ajoin vaihteeksi Asemanseudun kautta. Kuvasin taas matkalla videokameralla ryyhimisiäni ja ryyhin, vaikka en kuvannutkaan. Pitkässä alamäessä ennen Töysää ajoin sataaviittäkymppiä ja ehkä vähän ylikin. Ylinopeutta oli vaivaiset 70 kilometriä tunnissa. Joopa joo. En itsekään tiedä, mihin tällaisilla kokeiluilla pyrin. Minua harmittaa se, että Citroenin laakeri jurisee. Kovaa vauhtia ajaminen ei luultavasti tee autolle hyvää.
Lapualta lähtiessäni Sokoksella. Ajoin vaihteeksi Asemanseudun kautta. Kuvasin taas matkalla videokameralla ryyhimisiäni ja ryyhin, vaikka en kuvannutkaan. Pitkässä alamäessä ennen Töysää ajoin sataaviittäkymppiä ja ehkä vähän ylikin. Ylinopeutta oli vaivaiset 70 kilometriä tunnissa. Joopa joo. En itsekään tiedä, mihin tällaisilla kokeiluilla pyrin. Minua harmittaa se, että Citroenin laakeri jurisee. Kovaa vauhtia ajaminen ei luultavasti tee autolle hyvää.
Haluaisin tehdä propagandasivut
Masentaa edelleen. Ajattelin, että tekisi jossakin vaiheessa salaiset liikennepropagandistiset sivut, mutta ne pitäisi pystyä tekemään niin, ettei poliisi (POS) pääse niiden jäljille. Ne pitäisi tehdä jostakin langattoman verkon alueelta. Alkaa nimittäin tämä nykyinen meininki tympiä sen verran. Tänään oli Hesarissa taas samaa vastenmielistä ylinopeuspropagandaa, jota lehti tuputtaa jatkuvasti. Säännöksiä tiukennetaan ja kuria tiukennetaan, koska enemmistö autoilijoista ajaa ylinopeutta. Minkä ihmeen kansanvaltaisen periaatteen mukaan enemmistö kansalaista voi olla väärässä ja pieni etuoikeutettu poliisiklikki journalistihännystelijöineen oikeassa. Masentaa.
Oma mielipiteeni on se, että juridinen ylinopeus itsessään on vaaratonta ellei siihen liity jotain muuta vaarallisista, koska vaaraa ja vaarattomuutta ei voida määritellä jostakin toimiston kirjoituspöydän takaa. Vaara perustuu fysikaalisiin ilmiöihin ja on siten abstraktin juridisen tason ulkopuolella. Nopeusrajoitukset edustavat abstraktia tasoa, eli ne ovat reaalimaailmasta riippumattomia. Joillakin Saksan moottoriteillä saa ajaa kahtasataa ja ylikin. Suomalaisilla moottoriteillä saa ajaa korkeintaan sataakahtakymppiä. Eivät fysiikan lait voi olla erilaiset Saksassa ja Suomessa. Eivätkä fysiikan lait muutu sekunnissa, kun talvinopeusrajoitukset tai kesänopeusrajoituksen astuvat voimaan.
Haluaisin perustaa sivut, joilla esitettäisiin oikein raivopropagandaa kaikkea pakkomeininkiä vastaan.
Oma mielipiteeni on se, että juridinen ylinopeus itsessään on vaaratonta ellei siihen liity jotain muuta vaarallisista, koska vaaraa ja vaarattomuutta ei voida määritellä jostakin toimiston kirjoituspöydän takaa. Vaara perustuu fysikaalisiin ilmiöihin ja on siten abstraktin juridisen tason ulkopuolella. Nopeusrajoitukset edustavat abstraktia tasoa, eli ne ovat reaalimaailmasta riippumattomia. Joillakin Saksan moottoriteillä saa ajaa kahtasataa ja ylikin. Suomalaisilla moottoriteillä saa ajaa korkeintaan sataakahtakymppiä. Eivät fysiikan lait voi olla erilaiset Saksassa ja Suomessa. Eivätkä fysiikan lait muutu sekunnissa, kun talvinopeusrajoitukset tai kesänopeusrajoituksen astuvat voimaan.
Haluaisin perustaa sivut, joilla esitettäisiin oikein raivopropagandaa kaikkea pakkomeininkiä vastaan.
lauantaina, maaliskuuta 13, 2010
Joskus on ajettava reippaammin
Katsoimme Formula-aika-ajoja. Kävin K-kaupassa. Kello lähestyy nyt puolta yhtätoista, ja aiomme lähteä käymään Tampereella. Saankohan matkalla ylinopeussakon?
Ihme ja kumma, en saanut sakkoa enkä menettänyt ajokorttiani. Tavanomaisen vetkuttelun takia lähdimme liian myöhään liikkeelle, joten oli pakko ajaa nopeusmittaria kovin paljon katsomatta. Kello oli jotain kaksikymmentä minuuttia yli yksitoista, kun lähdimme ajamaan Seinäjoen kautta. Perille Tampereelle saavuimme (mittauspaikasta riippuen) joskus kymmentä vaille tai viittä vaille yksi. Eli matkaan meni vajaa puolitoista tuntia. Jos olisin ohittanut erään auton aikaisemmin kuin sen lopulta ohitin, ajasta olisi vielä voinut nipistää jonkin verran pois. Ajoimme aivan liian pitkään tuon auton perässä, koska se ajoi melko “reipasta” vauhtia. Suurimmillaan nopeutemme oli jotain sadanneljänkympin luokkaa, mutta vain hetkittäin. Yleensä ajelin noin 20 kilometriä tunnissa ylinopeutta tai vähän enemmän. Teimme aika monta ohitusta. Silti katson, että ajamisemme oli aika maltillista, koska ohitukset olivat rauhallisia ja harkittuja ja siinä mielessä kohteliaita, että seurailimme ohitettavaa autoa jonkin aikaa ennen kuin ohitimme sen.
Tampereella oli Millan valmistujaisjuhla. Tulimme illaksi takaisin Töysään. Tulomatkalla ajoin rauhallisemmin
Ihme ja kumma, en saanut sakkoa enkä menettänyt ajokorttiani. Tavanomaisen vetkuttelun takia lähdimme liian myöhään liikkeelle, joten oli pakko ajaa nopeusmittaria kovin paljon katsomatta. Kello oli jotain kaksikymmentä minuuttia yli yksitoista, kun lähdimme ajamaan Seinäjoen kautta. Perille Tampereelle saavuimme (mittauspaikasta riippuen) joskus kymmentä vaille tai viittä vaille yksi. Eli matkaan meni vajaa puolitoista tuntia. Jos olisin ohittanut erään auton aikaisemmin kuin sen lopulta ohitin, ajasta olisi vielä voinut nipistää jonkin verran pois. Ajoimme aivan liian pitkään tuon auton perässä, koska se ajoi melko “reipasta” vauhtia. Suurimmillaan nopeutemme oli jotain sadanneljänkympin luokkaa, mutta vain hetkittäin. Yleensä ajelin noin 20 kilometriä tunnissa ylinopeutta tai vähän enemmän. Teimme aika monta ohitusta. Silti katson, että ajamisemme oli aika maltillista, koska ohitukset olivat rauhallisia ja harkittuja ja siinä mielessä kohteliaita, että seurailimme ohitettavaa autoa jonkin aikaa ennen kuin ohitimme sen.
Tampereella oli Millan valmistujaisjuhla. Tulimme illaksi takaisin Töysään. Tulomatkalla ajoin rauhallisemmin
Vaihtelevaa nopeutta
Matka Töysään sujui vaihtelevasti ja vaihtelevalla nopeudella. Välillä ajoin tuplaylinopeutta ja kortinlähtövauhtia, ja välillä taas rauhallisesti ja alle nopeusrajoituksen. Nopeuteni riippui aika paljon muista autoista ja niiden ohituksista ja muusta tämän tyyppisestä. Tampereen jälkeen seurailin erästä autoa, joka oli ohittanut minut. Se ajoin kahdeksankympin rajoitusalueella paikoitellen jopa sataakahtakymppiä (karkea arvio), ja minä seurasin samalla vauhdilla perässä. Yleisesti ottaen nopeuteni lisääntyi matkan edetessä ja ajamisen muuttuessa tylsemmäksi. Liikennettä oli vähän ja Virroilta alkaen hyvin vähän ja matkan edetessä aina vain vähemmän.
Sen jälkeen kun olin Alavudelta lähtiessäni ohittanut erään oudosti käyttäytyvän (auto hidasti nopeuden yhtäkkiä kuuteenkymppiin) auton, tie oli käytännössä täysin autio. Pari henkilöautoa ja yksi rekka taisi tulla jossakin vaiheessa vastaan ja jossakin kaukana suoran päässä näkyi jonkin auton perävalot.
Auton mittariin kertyi Helsingin reissun aikana melkein tuhat kilometriä. Tulin taas tämän reissun aikana miettineeksi monta kertaa, että minun hermoillani ja henkisellä kestokyvylläni ei kerta kaikkiaan pystyisi noudattamaan nopeusrajoituksia. Se olisi aivan yliluonnollisen rasittava tehtävä. Ajotyylini on sellainen, että en edes katso nopeusmittaria vaan tarkkailen maantietä. Tuntuisi aivan sairaalta vahdata viidentoista sekunnin välein mittarin viisaria, ettei se vaan liiku millin verran liian pitkälle. Silmätkin rasittuisivat tuollaisessa jatkuvassa katseen muuttamisessa vuoroin lähelle ja vuoroin kauas. Nopeusrajoitusta noudattaessani ajaisin vasta jossakin Virtain kohdalla siinä vaiheessa, kun “vapaalla” ajotyylillä olen jo lukemassa lehteä keittiön pöydän äärellä. Erityisesti vähäisen liikenteen tilanteessa, mikä vallitsi tällä matkalla, suuremmasta nopeudesta on konkreettista hyötyä. On siitä tietysti haittaakin, sillä nopeus ei ole ilmaista. Bensaa kuluu enemmän.
Epäilen, että menetän vielä ajokorttini ylinopeuden takia tai ainakin saan sakot. Riski on suurentunut siksi, että nopeusrajoitusta alennettiin Töysän ja Vaasan välillä. Nytkin Töysää lähestyessäni ajelin parhaimmillaan sataakolmeakymppiä. Siinä olisi entiseen nopeusrajoitukseen nähden 30 kilometriä liikaa, mutta uuteen rajoitukseen nähden jo 50 kilometriä liikaa. Näistä nopeuksista voi päätellä jotain. Jos esimerkiksi 120 kilometriä tunnissa tuntuu tien ominaisuudet ja liikenteen määrä huomioon ottaen mukavalta ja rennolta matkavauhdilta eikä siis vielä miltään hurjastelulta, miltä tuntuu rajoituksen mukainen kahdeksankympin pakkohitaus (kirjoitin ensiksi että “nopeus”). Sehän on mielisairaan tukkoista matelemista. Eihän se ole edes autolla ajamista vaan jotain “kökkökävelyä” tai mitä lieneekään. Yäk.
Masentuneena ei jaksa painaa edes kaasua
Lähdin illalla Millan ja Lauran kanssa ajamaan Helsinkiin. Ajoimme Lahden kautta. Liikennettä oli yllättävän vähän. Matka sujui ilman sen kummempia ihmeitä. Muutaman auton ohitimme, ja muutama auto ohitti meidät. Erityisesti moottoritiellä ajoin melko rauhallisesti eli jopa alle nopeusrajoituksen.
Törkeä ei riitä - on ajettava tuplat
Kävin Lapualla. Ajoin menen tullen Seinäjoen kautta. Ajelin periaatteessa rennosti ja kiireettömästi, mutta muutaman kerran rikoin oikein uhmalla sairaita nopeusrajoituksia. Nopeutta taisi olla parhaimmillaan 50 kilometriä enemmän kuin on sallittua. Viime kesänä se olisi tarkoittanut 30 kilometriä enemmän eli ei vielä paljon mitään. Kunhan autossa on kesärenkaat, kokeilen tuplaylinopeutta. Enää ei riitä pelkkä ”törkeä”. Nyt on ajettava ”tuplat”.
Ei kai tällaisen pitäisi enää järkyttää - kaiken jälkeen
Paikallislehdessä luki, että Töysän ja Seinäjoen välisen tien nopeusrajoitus on alennettu pysyvästi kahdeksaankymppiin. Ilmankos en huomannut, että talvinopeusrajoitus olisi poistunut.
Tätä uutta käännettä ei enää voi kuvata muuta kuin... äsh. En keksi sanoja.
Olin koko päivän ajan järkyttynyt siitä, että talvinopeusrajoitus ei koskaan enää poistukaan niiltä maanteiltä, joita pitkin ajan Lapualle ja Vaasaan. Olin suorastaan tyrmistyneen järkyttynyt ja samalla masentunut. Ajattelin, että tämän tyyppisessä asiassa jos missä suora toiminta olisi paikallaan. Päätöksen tehnyt virkamies ansaitsisi opetuksen. Millaisen, sen pohtimisen jätän muille. Vähintään nyt joka tapauksessa renkaat tyhjäksi tyypin autosta tai jotain tämän tyyppistä.
Tätä uutta käännettä ei enää voi kuvata muuta kuin... äsh. En keksi sanoja.
Olin koko päivän ajan järkyttynyt siitä, että talvinopeusrajoitus ei koskaan enää poistukaan niiltä maanteiltä, joita pitkin ajan Lapualle ja Vaasaan. Olin suorastaan tyrmistyneen järkyttynyt ja samalla masentunut. Ajattelin, että tämän tyyppisessä asiassa jos missä suora toiminta olisi paikallaan. Päätöksen tehnyt virkamies ansaitsisi opetuksen. Millaisen, sen pohtimisen jätän muille. Vähintään nyt joka tapauksessa renkaat tyhjäksi tyypin autosta tai jotain tämän tyyppistä.
Kilpa-ajoja ei jaksa enää laskea
Paluumatkalla Töysään jouduin yllättäen kilpa-ajoon erään katumaasturin kanssa. Se ei missään tapauksessa ollut tarkoitukseni. Oikeastaan tilanteeseen johtavat tapahtumat käynnistyivät jo heti Lapualta lähtiessäni. Muistin Seinäjoen alueella olleet poliisit, jotka näyttivät kyttäävän ohituskaistalla ajavien nopeuksia. En ollut varma, ovatko poliisit vielä paikalla, mutta otin kuitenkin varman päälle ja vältin ajamasta ohituskaistalla yli satasta. Olin huomannut Seinäjoelta lähtiessäni tulomatkalla satasen rajoituksen, joten oletin, että talvinopeusrajoitus on ohi, ja niin kovaa saa ajaa. Ohituskaistalla siis yritin olla tavallista varovaisempi. Ohitin kuitenkin yhden auton seuraten samalla nopeusmittaria. Tässä vaiheessa myös takanani ajanut sininen auto ohitti saman auton kuin minäkin. Tästä sinisestä autosta tuli tavallaan “kirittäjäni”, koska sekin kääntyi lopulta Alavuden suuntaan.
Ajelin siis sinisen auton edellä rentoa ja rauhallista nopeutta miettien kuitenkin sitä, että sinisen auton mielelläni pitäisinkin takanani. Niinpä ohitin joitakin hitaampia autoja. Viimeinen oli katumaasturi. Ohitin sen Tiilikan tehdasalueen jälkeen. Tässä vaiheessa sininen auto oli jo niin kaukana takanani, että en enää nähnyt sitä. Se oli mahdollisesti jo kääntynyt muualle.
Ajettuani tehdasalueen jälkeen vähän matkaa huomasin yllättäen, että katumaasturi oli ottanut minut provokatiivisesti kiinni. Niinpä kiihdytin nopeutta. Katumaasturi seurasi sitkeästi. Yritin keksiä jonkin sivutien, jonne voisin “kunniallisesti” kääntyä ja jäädä odottamaan kunnes maasturi ajaa ohi. Micra ei oikein kulkenut ylämäessä, joten silloin maasturi saavutti. En jaksanut vaihtaa neloselle. Tasaisen tultua oli pakko kiristää nopeutta, jotta saisin taas kirittyä etumatkaa. En ajanut hirveän kovaa jo yksistään siitä syystä, että tie oli kuoppainen. Muistin erään aikaisemman kilpa-ajon maastoauton kanssa. Silloin tuntui, että ajaudun 140 kilometrin tuntinopeudella mutkassa ojaan. En osaa sanoa, paljonko nopeutta nyt oli, ehkä kovimmillaan jotain 125-130 kilometriä tunnissa, ja tuollaistakin vauhtia vain joissakin paikoissa. Katumaasturi jäi Alavudelle, joten sen jälkeen mitään paineita ei ollut. Ajoin kuitenkin vielä jonkin matkaa kovaa, sillä halusin varmistaa, että katumaasturi todellakaan ei enää seuraa. Seuraavan ohitukset taisin tehdä vasta Töysän lähellä. Tähän ohitukseen minut provosoi takaa lähestynyt taksi.
Ajelin siis sinisen auton edellä rentoa ja rauhallista nopeutta miettien kuitenkin sitä, että sinisen auton mielelläni pitäisinkin takanani. Niinpä ohitin joitakin hitaampia autoja. Viimeinen oli katumaasturi. Ohitin sen Tiilikan tehdasalueen jälkeen. Tässä vaiheessa sininen auto oli jo niin kaukana takanani, että en enää nähnyt sitä. Se oli mahdollisesti jo kääntynyt muualle.
Ajettuani tehdasalueen jälkeen vähän matkaa huomasin yllättäen, että katumaasturi oli ottanut minut provokatiivisesti kiinni. Niinpä kiihdytin nopeutta. Katumaasturi seurasi sitkeästi. Yritin keksiä jonkin sivutien, jonne voisin “kunniallisesti” kääntyä ja jäädä odottamaan kunnes maasturi ajaa ohi. Micra ei oikein kulkenut ylämäessä, joten silloin maasturi saavutti. En jaksanut vaihtaa neloselle. Tasaisen tultua oli pakko kiristää nopeutta, jotta saisin taas kirittyä etumatkaa. En ajanut hirveän kovaa jo yksistään siitä syystä, että tie oli kuoppainen. Muistin erään aikaisemman kilpa-ajon maastoauton kanssa. Silloin tuntui, että ajaudun 140 kilometrin tuntinopeudella mutkassa ojaan. En osaa sanoa, paljonko nopeutta nyt oli, ehkä kovimmillaan jotain 125-130 kilometriä tunnissa, ja tuollaistakin vauhtia vain joissakin paikoissa. Katumaasturi jäi Alavudelle, joten sen jälkeen mitään paineita ei ollut. Ajoin kuitenkin vielä jonkin matkaa kovaa, sillä halusin varmistaa, että katumaasturi todellakaan ei enää seuraa. Seuraavan ohitukset taisin tehdä vasta Töysän lähellä. Tähän ohitukseen minut provosoi takaa lähestynyt taksi.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä
Lähdin puolen päivän jälkeen Micralla Lapualle. Seinäjoen seutu kuhisi poliiseja. Onneksi niitä ei ollut siellä, missä ryyhäilin ylinopeutta ja ohittelin autoja. Muutaman auton nimittäin ohitin matkan varrella. Yhtä autoa en ohittanut vaan tyydyin seurailemaan sitä. Se oli punainen pikkubussi tai pakettiauto. Se ajoi Alavuden läpi noin yhdeksänkympin nopeutta. Alueella on viidenkympin rajoitus. Edes minä en aja yleensä siinä noin kovaa. Tällä kerralla ajoin kuitenkin pikkubussin perässä samalla vauhdilla millä sekin ajoi.
Kaahailu on tehokas piriste arjen tylsyyteen
Matka pohjoista kohti sujui normaalin rauhallisesti ja jopa niin rauhallisesti, että aloin pitkästyä ja tylsistyä. Päätin saada vähän ajankulua ja piristystä arkeen, joten aloin kyttäillä edessämme noin 70 kilometrin tuntinopeudella matelevaa henkilöauto- ja rekkajonoa sillä silmällä, pääsisikö siitä ohi. Takanamme kärkkyvä henkilöauto lisäsi painetta tähän suuntaan. Jossakin vaiheessa tuli tilanne, jossa painoin kaasun pohjaan ja lähdin ohittamaan. En laskenut, kuinka monta autoa ohitin, mutta kyllä niitä ainakin pari kolme henkilöautoa oli ja niiden lisäksi vielä pari rekkaa - nämä siis ohitin kerralla.
Ohittamatta jäi vielä yksi kuorma-auto ja sen edellä ajanut perävaunua vetänyt pakettiauto, joka oli koko jonon alkusyy. Nämäkin autot olisi voinut ohittaa samalla kerralla, mutta tie teki loivan mutkan, enkä nähnyt tuleeko autoja vastaan. Ohitus oli siis pakko keskeyttää välillä, vaikka autoja ei tullutkaan vastaan. Itse asiassa omaatuntoani hieman kalvoi se, että jo rekkoja ohittaessani näkyvyys eteenpäin alkoi heikentyä tiessä olevan mutkan takia, eivätkä viimeiset ohitukset enää täysin vastanneet tiukkoja turvallisuusstandardejani. Olin äärimmäisen valppaana painamaan jarrua ja keskeyttämään ohituksen, jos vastaan tulisi auto, mutta siitä huolimatta aikamarginaalia ei kovin paljon olisi ollut. Viimeisen kuorma-auton ja pakettiauton ohittamisessa vetkuttelin ehkä jo liikaakin, ja muutama hyvä ohituspaikka ehti mennä ennen kuin lähdin ohittamaan. Kokonaisuutena ohituksestani ei siis voisi antaa täysiä tyylipisteitä. Joka tapauksessa olimme päässeet pitkän autojonon edelle melko vaivattomasti ja saavuttaneet Virroille tultaessa niin hyvän etumatkan, että yhtään autoa ei näkynyt takana päin horisontissa.
Loppumatka sujui ilman mitään mainittavia tapahtumia. Yhden kerran pysähdyimme ja yhden auton taisin vielä ohittaa.
Osan minäkin antaa tietä
Lähdimme ajamaan Helsinkiin joskus alkuillasta. Jessekin lähti mukaan, vaikka se näytti välillä jo vähän epävarmalta. Matka sujui ilman ihmeitä. Yksi auto ohitti meidät Seinäjoen ja Tampereen välillä mikä todistaa, ettei vauhtimme mitenkään järkyttävän kova ole, vaikka en nopeusrajoituksia noudatakaan. Meidän automme mittari näytti noin sata kilometriä tunnissa, missä oli kaksikymmentä kilometriä tunnissa ylinopeutta. Ajoin siis normaalia rauhallista vauhtia kuten tavallisesti. Mutta takaa tulleen auton kuljettajalla oli suurempi tavoitenopeus, joten tyyppi ajoi ohi. Yritin väistää kohteliaasti.
Ylinopeus aina tahallista - pötyä!
Illalla menin Jessen kanssa Seinäjoelle hakemaan Lauran junalta. Jesse ajoi. Alavuden jälkeen oli niin liukasta, että Jesse meinasi lipsauttaa auton ojaan. Tai ehkä auto nyt ei vielä aivan ojaan ollut menossa. Menomatkamme kesti hieman tavallista kauemmin, joten Laura joutui odottamaan kolme minuuttia (sen oma arvio). Jesse ajoi Seinäjoelle tullessamme tietämättään ylinopeutta. Se luuli, että nopeusrajoitus on kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa, kun se todellisuudessa oli ehkä viisikymmentä kilometriä tai korkeintaan kuusikymmentä kilometriä tunnissa. Tässä oli taas yksi todiste “ylinopeus on aina tahallista” -väitettä vastaan, joka tuntuu olevan joidenkin ylinopeuskiihkoilijoiden motto.
Ylinopeudella poliisiautoa vastaan
Lähdin aamulla Seijan kanssa Vaasaan. Jätin sen sinne, tankkasin auton ja ajoin takaisin Töysään. Ryyhäilin aika kovaa ja ohitin muutaman auton. Jossakin kohdalla vastaan tuli poliisiauto, ja hidastin nopeutta. Olin tällä kertaa aika hidas reflekseissäni - tai en oikeastaan reflekseissäni vaan siinä, milloin tunnistin auton poliisiautoksi ja milloin sain nopeuden hidastumaan. Olisin voinut painaa tehokkaamminkin jarrua, mutta talvikelillä tulee jarruttaneeksi vaistomaisesti pehmeästi. Vauhtia oli reippaasti yli sata kilometriä tunnissa, kun aloitin hidastamisen. Ilmeisesti poliisiautossa ei ollut tutka päällä.
Yksi tavallinen kilpa-ajo
Olin Lapualla rakentamassa kevyttä autotallia Citroenille. Kun olin saanut hökötyksen jonkinlaiseen alkuvaiheeseen, pakkasin kamat ja lähdin ajamaan Töysään. Kello oli tällöin jo kahdeksan paikkeilla illalla. Ajoin poikkeuksellisesti Seinäjoen kautta. Tällä kerralla ryyhin suorastaan sikaylinopeutta. Syy kovaan ajamiseen oli se, että jossakin ennen Veneskoskea huomasin, että takaa lähestyi auto, jossa oli aivan sikakirkkaat ja häikäisevät valot. Kiihdytin aluksi hieman vauhtia ja katsoin, alkaako auto jäädä. Huomasin, että saan pidettyä sen takanani, mutta yhtään ei ollut varaa löysätä, tai se alkoi taas saavuttaa. Ryyhäilin lopulta jo noin sataakahtakymppiä ja ohitin pari autoa, toisen Isokartanon suoralla ja toisen Kalliomäen suoraa edeltävässä mäessä. Alavuden suoralla ajoin hetkittäin jo lähes sadanneljänkymmenen kilometrin tuntinopeutta. Etäisyys kirkasvaloautoon lisääntyi jonkin verran, mutta auto oli Alavuden kohdallakin edelleen niin lähellä, että katoin risteyksestä käännyttyäni, ehdinkö nähdä kun se ajaa päätiellä risteyksen ohi tai kääntyy risteyksestä perääni. En aivan ehtinyt nähdä ennen kuin risteys hävisi mutkan taakse. Ajamani nopeudet eivät sinänsä olleet mitenkään mielettömän kovia, mutta kun otetaan huomioon tiellä olleet seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeusrajoitukset sekä jäinen ja luminen tie, nopeuksia voidaan pitää jo melko “reippaina”. Ei ajamiseni kuitenkaan mitään “äärihurjastelua” ollut. Kovempaakin olisi voinut ajaa.
Vauhti oli jäänyt sen verran päälle tuon edellä mainitun “kilpa-ajon” jälkeen, että jatkoin reipasta ajoa vielä sen jälkeenkin. Kuvasin hieman videolla auton ikkunasta. Kuvauksesta tuli todennäköisesti täysin surkea.
Vauhti oli jäänyt sen verran päälle tuon edellä mainitun “kilpa-ajon” jälkeen, että jatkoin reipasta ajoa vielä sen jälkeenkin. Kuvasin hieman videolla auton ikkunasta. Kuvauksesta tuli todennäköisesti täysin surkea.
Väkivaltainen itkupotkuraivari autossa ajon aikana
Lähdin Seijan kanssa Vaasaan aamupäivällä. Menimme Citroenilla. Seijalla oli omia bisneksiään, ja minä ajelin sillä aikaa mm. etsimässä liikettä, josta voisi ostaa Micraan lämmityslaitteen hiilet. En löytänyt sitä, vaikka Seija oli antanut ohjeet. Kävin ostamassa hiilet myöhemmin, kun olin tavannut Seijan, ja se oli neuvonut retin liikkeeseen. Hiilienostoreissun jälkeen kävimme Prismassa ja Gigantissa. Tässä vaiheessa asiat alkoivat mennä pieleen.
Seija oli jo pitkään haaveillut ostavansa tallentavan digiboksin, ja katselimme niitä Gigantissa. Paikalle tuli risupartainen myyjä ja alkoi kaupitella laitteita. Päädyimme ostamaan noin 239 euroa (en muista tarkkaa hintaa) maksavan laitteen. Katselin kauempana, kun myyjä esitteli laitetta. Pudistin Seijalle päätä sen merkiksi, että sen ei missään tapauksessa pidä suostua myyjän ehdotuksiin mistään maksullisesta “lisäturvasta”, jota Gigantti yrittää aina tyrkyttää. Oletin, että Seija ymmärsi vihjeeni.
Kun olimme kassalla, kuulin kaukaa, kun myyjä sanoi hinnan. En kuullut aivan tarkkaa summaa, mutta se saattoi olla jopa 289 euroa. Tajusin heti, että Seija oli antanut Rasputinin näköisen myyjän huijata itseään. Seija oli siis käytännössä lahjoittanut 50 euroa Gigantille, jonka mainoslause kuuluu “on se nyt vaan tyhmää maksaa liikaa”.
Olin täysin järkyttynyt siitä, mitä Seija oli tehnyt. Olin haaveillut jo kuukauden ajan irrallisesta kovalevystä, jolla saisin tietokoneen tiedot järjestykseen, ja jotkut uhanalaiset tiedot pelastettua. Ja aina Seija oli vastannut, että ei ole rahaa, ei ole rahaa. Ja nyt Seija menee ja lahjoittaa lähes kovalevyn hinnan Gigantille tuosta noin vain varoituksistani huolimatta.
Lähdettyämme ajamaan olin sen verran hermostunut tuosta asiasta, että aloin rähjätä Seijalle. Rähjääminen oli kuitenkin hallittua, eli en mitään raivokohtausta saanut. Toistelin vain kiihtyneenä tosiasioita. Seija sai kritiikistäni aivan mielettömän raivarin ja alkoi huutaa ja hakata auton ovea ja potkia kojelautaa. Se löi jopa minua sekä katossa olevaa aurinkoläppää. Pelkäsin, että se särkee auton. Mitä kaikkea se puhui tuo riehuntakohtauksensa (niitä oli monta peräkkäin) aikana, sen jätän kertomatta. Aivan kaikkea ei pidä kirjoittaa edes päiväkirjaan mahdollisten lukijoiden kiusaksi ja järkytykseksi.
Kävimme vielä kaupungin ulkopuolella olevan City-Marketin parkkipaikalla, mutta Seija oli siinä tilassa, että ostoksille lähtemisestä ei tullut mitään. Lähdimme siis ajamaan kohti Töysää. Yritin rauhoitella Seijaa ja pyytää anteeksi, mutta se jatkoi vielä jonkin aikaa riehuntaansa, kunnes koko loppumatkan istuimme sanomatta toisillemme sanaakaan. Minua masensi aivan mielettömästi. Töysään tultuamme Seija jäi joksikin aikaa autoon istumaan. Kannoin sen digiboksin sisälle peräluukusta, mutta Seija oli myöhemmin vienyt sen jonnekin. En tätä kirjoittaessanikaan (seuraavana aamuna) tiedä, mitä sille on tapahtunut. Pahimmassa tapauksessa Seija on tuhonnut sen tai vienyt roskiin.
Emme puhuneet koko loppupäivänä mitään toisillemme. Minä olisin ollut valmis tekemään sovun ja Vaasassa, mutta katsoin myöhemmin tilanteen niin araksi, että päätin olla tekemättä aloitetta. Jesselle emme kertoneet asiasta mitään. Minun rähjäämiseni 50 euron lahjoittamisesta Gigantille oli alun alkaenkin vain asiasta motkottamista. Seijan rähjääminen sen sijaan oli aivan täydellinen raivokohtaus kiljumisineen ja potkimisineen.
Nukuin yön Millan sängyssä, jotta en ärsyttäisi Seijaa. Suoraan sanoen olisi vähän pelottanutkin nukkua sen vieressä. En haluaisi “herätä” yöllä siihen, että joku hakkaa minua parhaillaan hengiltä.
Seija oli jo pitkään haaveillut ostavansa tallentavan digiboksin, ja katselimme niitä Gigantissa. Paikalle tuli risupartainen myyjä ja alkoi kaupitella laitteita. Päädyimme ostamaan noin 239 euroa (en muista tarkkaa hintaa) maksavan laitteen. Katselin kauempana, kun myyjä esitteli laitetta. Pudistin Seijalle päätä sen merkiksi, että sen ei missään tapauksessa pidä suostua myyjän ehdotuksiin mistään maksullisesta “lisäturvasta”, jota Gigantti yrittää aina tyrkyttää. Oletin, että Seija ymmärsi vihjeeni.
Kun olimme kassalla, kuulin kaukaa, kun myyjä sanoi hinnan. En kuullut aivan tarkkaa summaa, mutta se saattoi olla jopa 289 euroa. Tajusin heti, että Seija oli antanut Rasputinin näköisen myyjän huijata itseään. Seija oli siis käytännössä lahjoittanut 50 euroa Gigantille, jonka mainoslause kuuluu “on se nyt vaan tyhmää maksaa liikaa”.
Olin täysin järkyttynyt siitä, mitä Seija oli tehnyt. Olin haaveillut jo kuukauden ajan irrallisesta kovalevystä, jolla saisin tietokoneen tiedot järjestykseen, ja jotkut uhanalaiset tiedot pelastettua. Ja aina Seija oli vastannut, että ei ole rahaa, ei ole rahaa. Ja nyt Seija menee ja lahjoittaa lähes kovalevyn hinnan Gigantille tuosta noin vain varoituksistani huolimatta.
Lähdettyämme ajamaan olin sen verran hermostunut tuosta asiasta, että aloin rähjätä Seijalle. Rähjääminen oli kuitenkin hallittua, eli en mitään raivokohtausta saanut. Toistelin vain kiihtyneenä tosiasioita. Seija sai kritiikistäni aivan mielettömän raivarin ja alkoi huutaa ja hakata auton ovea ja potkia kojelautaa. Se löi jopa minua sekä katossa olevaa aurinkoläppää. Pelkäsin, että se särkee auton. Mitä kaikkea se puhui tuo riehuntakohtauksensa (niitä oli monta peräkkäin) aikana, sen jätän kertomatta. Aivan kaikkea ei pidä kirjoittaa edes päiväkirjaan mahdollisten lukijoiden kiusaksi ja järkytykseksi.
Kävimme vielä kaupungin ulkopuolella olevan City-Marketin parkkipaikalla, mutta Seija oli siinä tilassa, että ostoksille lähtemisestä ei tullut mitään. Lähdimme siis ajamaan kohti Töysää. Yritin rauhoitella Seijaa ja pyytää anteeksi, mutta se jatkoi vielä jonkin aikaa riehuntaansa, kunnes koko loppumatkan istuimme sanomatta toisillemme sanaakaan. Minua masensi aivan mielettömästi. Töysään tultuamme Seija jäi joksikin aikaa autoon istumaan. Kannoin sen digiboksin sisälle peräluukusta, mutta Seija oli myöhemmin vienyt sen jonnekin. En tätä kirjoittaessanikaan (seuraavana aamuna) tiedä, mitä sille on tapahtunut. Pahimmassa tapauksessa Seija on tuhonnut sen tai vienyt roskiin.
Emme puhuneet koko loppupäivänä mitään toisillemme. Minä olisin ollut valmis tekemään sovun ja Vaasassa, mutta katsoin myöhemmin tilanteen niin araksi, että päätin olla tekemättä aloitetta. Jesselle emme kertoneet asiasta mitään. Minun rähjäämiseni 50 euron lahjoittamisesta Gigantille oli alun alkaenkin vain asiasta motkottamista. Seijan rähjääminen sen sijaan oli aivan täydellinen raivokohtaus kiljumisineen ja potkimisineen.
Nukuin yön Millan sängyssä, jotta en ärsyttäisi Seijaa. Suoraan sanoen olisi vähän pelottanutkin nukkua sen vieressä. En haluaisi “herätä” yöllä siihen, että joku hakkaa minua parhaillaan hengiltä.
Jatkuva "väärässä" oleminen masentaa
Jostakin syystä taas hieman masentaa. Masensi jo eilen. Pari kolme päivää sitten jouduin vaihteeksi taas internet-keskusteluissa kiistoihin, jotka osaltaan lisäsivät masennustani. Ei ollut kyse mistään kovin dramaattisista asioista, mutta jatkuva kritiikin ja piikittelyn kohteena oleminen ei ole mukavaa. Tuntuu, että olen aina yksin mielipiteitteni kanssa, ja kaikki muut ovat eri mieltä.
Yksi kiistelyn aihe - ei tosin viimeisten keskustelujen - on ollut se, kun olen kirjoittanut liikennefoorumeille siitä, kuinka autojen takasumuvalot häikäisevät ja ovat täysin tarpeettomia. Muut ovat olleet eri mieltä. Kun eilen ajoin lumituiskussa Lapualle, keli oli sellainen, ettei edellä ajavia autoja juuri nähnyt. Jouduin myöntämään itselleni, että tuollaisessa kelissä takasumuvalo saattaisi parantaa näkyvyyttä. Mutta koska olen kiivaasti väittänyt, että takasumuvaloista ei ole koskaan hyötyä, jo pienikin myönnytys voitaisiin katsoa tappiokseni, jos sen tekisin. Ja tämän “olen ollut väärässä” -asian miettiminen on ehkä yksi pieni syy monen muun lisänä, joka aiheuttaa masentuneisuutta.
On jotenkin masentunut olo. En saa oikein otetta asioihin. Kirjoittelen kaiken maailman juttuja erilaisille nettifoorumeille, mutta ei niissäkään ole oikein mitään kantavaa ideaa. Kirjoittelen lähinnä ajankuluksi ja hermostuneisuuttani.
Yksi kiistelyn aihe - ei tosin viimeisten keskustelujen - on ollut se, kun olen kirjoittanut liikennefoorumeille siitä, kuinka autojen takasumuvalot häikäisevät ja ovat täysin tarpeettomia. Muut ovat olleet eri mieltä. Kun eilen ajoin lumituiskussa Lapualle, keli oli sellainen, ettei edellä ajavia autoja juuri nähnyt. Jouduin myöntämään itselleni, että tuollaisessa kelissä takasumuvalo saattaisi parantaa näkyvyyttä. Mutta koska olen kiivaasti väittänyt, että takasumuvaloista ei ole koskaan hyötyä, jo pienikin myönnytys voitaisiin katsoa tappiokseni, jos sen tekisin. Ja tämän “olen ollut väärässä” -asian miettiminen on ehkä yksi pieni syy monen muun lisänä, joka aiheuttaa masentuneisuutta.
Jos takasumuvalo jossakin eilisen kaltaisessa tilanteessa päivänvalossa voisikin olla hyödyksi, ei se tarkoita, että takasumuvalo olisi aina lumituiskussa ja lumisateessa hyödyllinen. Se häikäisee nimenomaan pimeällä, joten jos teen myönnytyksen tässä asiassa, myönnytys koskee ainoastaan lumen pöllyämistä valoisaan aikaan. Ja tässäkin tapauksessa takasumuvaloista hyötyisivät eniten rekat, joiden aiheuttama ilmanvirta saa eniten lumen pöllyämään. Mutta rekoissapa ei olekaan takasumuvaloja! Yli 90% takasumuvalojen käytöstä on joka tapauksessa pelkästään haitallista. Tästä väitteestä pidän edelleen kiinni.
On jotenkin masentunut olo. En saa oikein otetta asioihin. Kirjoittelen kaiken maailman juttuja erilaisille nettifoorumeille, mutta ei niissäkään ole oikein mitään kantavaa ideaa. Kirjoittelen lähinnä ajankuluksi ja hermostuneisuuttani.
Mietteitä talvikelistä
Iltapäivällä ajelin Citroenilla Lapualle. Tie oli auraamaton, ja lumi pöllysi. Yhtäkkiä huomasin, että taakse oli ilmestynyt auto. Koska se ei pöllyävän lumen takia voinut ohittaakaan, kiihdytin vauhtia, jotta en olisi tien tukkona. Kiihdytin siis vauhtia, jotta en hidastaisi taakse ilmestyneen maasturin näköisen auton menoa. Lumi vaan pöllysi, enkä nähnyt autoa lopulta edes peilistä kuin korkeintaan pienen vilahduksen silloin tällöin. Ajoin olosuhteisiin nähden aivan liian kovaa ja mietin, miten selviäisin tilanteesta kunnialla. Ennen Peräseinäjoelle kääntyvää risteystä edessä alkoi näkyä lumipölyn seassa etenevä rekka. Se pysähtyi linja-autopysäkille risteyksen jälkeen. Tässä vaiheessa maasturikin oli jo kääntynyt jonnekin, joten jatkoin ajamista kohti Seinäjokea vähän rauhallisemmin. No, ei tässä tarinassa oikeastaan ole muuta kertomisen arvoista kuin korkeintaan se, että ajoin jonkin matkaa liian kovaa lumisella tiellä taakse ilmestyneen maasturin takia.
Lakajoen risteyksen jälkeen tie oli aurattu niin huonosti, että välillä piti ajaa kymmensenttisessä lumessa. Lapuan puolella tie oli aurattu paremmin, ja lunta oli muutenkin satanut vähemmän.
Illan hämärtyessä lähdin ajamaan takaisin Töysään. Ajoin poikkeuksellisesti Kuortaneen kautta. Tiet oli Lapuan ja Kuortaneen alueella jostakin syystä aurattu paljon paremmin kuin Seinäjoen ja Töysän alueella. Ryyhäilin tulomatkalla paikoitellen yli sataakahtakymppiä, yleensä kuitenkin hitaammin. Tien kunnolla eli lähinnä aurauksella on todella suuri merkitys sille, miten kovaa viitsii ajella. Jos tiellä on paljon löysää irtolunta reunoilla ja keskellä ja vähän muuallakin, kovemmalla vauhdilla ajaminen tuntuu epävarmalta ja joissakin kohdissa jopa pelottavalta. Nopeusrajoitusten mukaista lösövauhtia nyt voi ajaa missä vain, mutta milloinkas minä nyt rajoituksia noudatan. Voin ajaa rajoitusten mukaista nopeutta, mutta en rajoitusten vaan jonkun muun syyn takia.
Lakajoen risteyksen jälkeen tie oli aurattu niin huonosti, että välillä piti ajaa kymmensenttisessä lumessa. Lapuan puolella tie oli aurattu paremmin, ja lunta oli muutenkin satanut vähemmän.
Illan hämärtyessä lähdin ajamaan takaisin Töysään. Ajoin poikkeuksellisesti Kuortaneen kautta. Tiet oli Lapuan ja Kuortaneen alueella jostakin syystä aurattu paljon paremmin kuin Seinäjoen ja Töysän alueella. Ryyhäilin tulomatkalla paikoitellen yli sataakahtakymppiä, yleensä kuitenkin hitaammin. Tien kunnolla eli lähinnä aurauksella on todella suuri merkitys sille, miten kovaa viitsii ajella. Jos tiellä on paljon löysää irtolunta reunoilla ja keskellä ja vähän muuallakin, kovemmalla vauhdilla ajaminen tuntuu epävarmalta ja joissakin kohdissa jopa pelottavalta. Nopeusrajoitusten mukaista lösövauhtia nyt voi ajaa missä vain, mutta milloinkas minä nyt rajoituksia noudatan. Voin ajaa rajoitusten mukaista nopeutta, mutta en rajoitusten vaan jonkun muun syyn takia.
Ylinopeus auttaa hypotermiaan
Lähdin Lapualle iltapäivällä. Ajaminen ahtaassa patjakuormassa oli sietämätöntä. Auton lämmityslaitekin alkoi temppuilla. Siitä kuului samanlaisia ääniä kuin Helsingistä tullessani. Edes radion huudattaminen kovalla ei peittänyt näitä ääniä.
Lapualla oli sietämättömän kylmä. Nostin patjat aittaan ja sieltä mukaani television sekä digiboksin. Kävin lähtiessäni Sokoksella.
Tulomatkalla ajoin korvatulpat korvillani, koska en halunnut säikähdellä lämmityslaitteen ääntä. Tulin ryyhäilleeksi välillä aika kovaa (noin 120 km/t), koska auton ääni kuului tavallista hiljaisempana. Loppumatkasta lämmityslaite lakkasi toimimasta kokonaan. Olin juuri ennen sitä pysähtynyt Lakajoen risteyksen lähellä olevalle linja-autopysäkille lisäämään lämpöhousut jalkaani. Loppumatkasta ikkunatkin alkoivat mennä huuruun, ja ajoin kovaa sen takia, että pääsisin mahdollisimman pian Töysään. Jopa sormia paleli siinä vaiheessa, kun vihdoin olin pihassa ja kävelin sisälle.
Olin “syväjäätynyt” matkalla siinä määrin, että lämmitin saunan saadakseni itseni lämpimäksi. Menomatkalla kylmyys oli kohdistunut toiseen kylkeeni, koska jouduin patjojen puristamana nojaamaan oveen.
Lapualla oli sietämättömän kylmä. Nostin patjat aittaan ja sieltä mukaani television sekä digiboksin. Kävin lähtiessäni Sokoksella.
Tulomatkalla ajoin korvatulpat korvillani, koska en halunnut säikähdellä lämmityslaitteen ääntä. Tulin ryyhäilleeksi välillä aika kovaa (noin 120 km/t), koska auton ääni kuului tavallista hiljaisempana. Loppumatkasta lämmityslaite lakkasi toimimasta kokonaan. Olin juuri ennen sitä pysähtynyt Lakajoen risteyksen lähellä olevalle linja-autopysäkille lisäämään lämpöhousut jalkaani. Loppumatkasta ikkunatkin alkoivat mennä huuruun, ja ajoin kovaa sen takia, että pääsisin mahdollisimman pian Töysään. Jopa sormia paleli siinä vaiheessa, kun vihdoin olin pihassa ja kävelin sisälle.
Olin “syväjäätynyt” matkalla siinä määrin, että lämmitin saunan saadakseni itseni lämpimäksi. Menomatkalla kylmyys oli kohdistunut toiseen kylkeeni, koska jouduin patjojen puristamana nojaamaan oveen.
Laiton vastaisku lailliseen kiusantekoon
Illalla kävin ajelemassa Citroenilla. Tarkoitukseni oli käydä pelkästään kaupassa Töysässä, mutta ajoin vähän matkaa etelään saadakseni auton tuulilasissa olevat jäät sulamaan. Ja kävi niin, että tarpeeksi kauas ajettuani päädyinkin Ähtäriin. Tein ostokset siellä.
Jo menomatkalla minua ärsyttivät joissakin vastaantulevissa autoissa palavat takasumuvalot (takahäikäisyvalot), joita vihaan aivan raivona. Harmitti, että ei ollut kameraa mukana. Olisin ottanut kuvia siitä kuinka normaalit valot (esimerkiksi edelläni ajaneen auton) näkyvät satojen metrien tai jopa kilometrien päähän. Kuvat olisivat olleet todiste siitä, ettei “takahäikäisyvaloja” tarvitse käyttää. Toinen osa kuvista olisi esittänyt autoja, joissa palavat nämä inhottavat “häikäisyvalot”. Olisin odottanut linja-autopysäkillä, kunnes häikäisijäauto ajaa ohitseni, ja lähtenyt ajamaan sen perään kamera valmiina. Mutta kuten sanottua, kamaraa ei ollut mukanani.
Tulomatkalle lähtiessäni ajoin erään auton perässä Ähtärin keskustassa ja päätin, että jos auto kääntyy edelläni Töysän suuntaan, ja jos sen “takahäikäisyvalo” syttyy, vaihdan samalla sekunnilla omaan autooni pitkät valot päälle eli vastaan häikäisyyn häikäisyllä (Citroenin valot tosin ovat niin surkeat, etteivät ne paljon häikäise). Tarkoitus on, että takahäikäisyvalojen sytyttäjä tajuaa asioiden yhteyden, kun autoni pitkät valot syttyvät samaan aikaan, kun tyyppi panee omat häikäisyvalonsa päälle. Valitettavasti myöhästyin hieman reagoinnissa. Tyyppi sytytti nimittäin takahäikäisyvalonsa jo siinä vaiheessa, kun olin vielä kääntämässä autoni rattia risteyksen jälkeen, joten käteni eivät olleet parhaassa mahdollisessa asennossa valojen vaihtamista varten. Vaihdoin kuitenkin valot niin pian kuin pystyin, mutta epäilen, että tyyppi ei silti tajunnut, että se liittyi tyypin omiin häikäisyvaloihin. Tyyppi kääntyi jonkin ajan päästä sivutielle, joten “kokeilu” ei jatkunut kovin kauan.
Jos joku lukee tätä joskus, hän saattaa pitää toimintaani öykkärimäisenä ja moukkamaisena ja kaikin puolin tuomittavana. Ehkä se sitä onkin, mutta puolustuksekseni haluan korostaa muutamaa asiaa. Ensinnäkin, en koskaan esitä minkäänlaista protestia jonkin kuljettajan tekemästä virheestä. En vilkuttele pitkiä valoja, vaikka vastaan ajavalla olisi pitkät valot. En töötöttele, jos joku ei huomaa lähteä liikennevaloista. En esitä mitään öykkäriprotesteja missään tilanteessa.
Joku voi kysyä, eikö pitkillä valoilla toisen auton perässä ajaminen ole mitä törkein protesti ja mitä huonointa käytöstä.
Jo menomatkalla minua ärsyttivät joissakin vastaantulevissa autoissa palavat takasumuvalot (takahäikäisyvalot), joita vihaan aivan raivona. Harmitti, että ei ollut kameraa mukana. Olisin ottanut kuvia siitä kuinka normaalit valot (esimerkiksi edelläni ajaneen auton) näkyvät satojen metrien tai jopa kilometrien päähän. Kuvat olisivat olleet todiste siitä, ettei “takahäikäisyvaloja” tarvitse käyttää. Toinen osa kuvista olisi esittänyt autoja, joissa palavat nämä inhottavat “häikäisyvalot”. Olisin odottanut linja-autopysäkillä, kunnes häikäisijäauto ajaa ohitseni, ja lähtenyt ajamaan sen perään kamera valmiina. Mutta kuten sanottua, kamaraa ei ollut mukanani.
Tulomatkalle lähtiessäni ajoin erään auton perässä Ähtärin keskustassa ja päätin, että jos auto kääntyy edelläni Töysän suuntaan, ja jos sen “takahäikäisyvalo” syttyy, vaihdan samalla sekunnilla omaan autooni pitkät valot päälle eli vastaan häikäisyyn häikäisyllä (Citroenin valot tosin ovat niin surkeat, etteivät ne paljon häikäise). Tarkoitus on, että takahäikäisyvalojen sytyttäjä tajuaa asioiden yhteyden, kun autoni pitkät valot syttyvät samaan aikaan, kun tyyppi panee omat häikäisyvalonsa päälle. Valitettavasti myöhästyin hieman reagoinnissa. Tyyppi sytytti nimittäin takahäikäisyvalonsa jo siinä vaiheessa, kun olin vielä kääntämässä autoni rattia risteyksen jälkeen, joten käteni eivät olleet parhaassa mahdollisessa asennossa valojen vaihtamista varten. Vaihdoin kuitenkin valot niin pian kuin pystyin, mutta epäilen, että tyyppi ei silti tajunnut, että se liittyi tyypin omiin häikäisyvaloihin. Tyyppi kääntyi jonkin ajan päästä sivutielle, joten “kokeilu” ei jatkunut kovin kauan.
Jos joku lukee tätä joskus, hän saattaa pitää toimintaani öykkärimäisenä ja moukkamaisena ja kaikin puolin tuomittavana. Ehkä se sitä onkin, mutta puolustuksekseni haluan korostaa muutamaa asiaa. Ensinnäkin, en koskaan esitä minkäänlaista protestia jonkin kuljettajan tekemästä virheestä. En vilkuttele pitkiä valoja, vaikka vastaan ajavalla olisi pitkät valot. En töötöttele, jos joku ei huomaa lähteä liikennevaloista. En esitä mitään öykkäriprotesteja missään tilanteessa.
Joku voi kysyä, eikö pitkillä valoilla toisen auton perässä ajaminen ole mitä törkein protesti ja mitä huonointa käytöstä.
Protesti ehkä, mutta ei “virheestä”. Häikäisyvalojen käyttämistähän ei määritellä virheeksi vaan niiden käyttämistä vähäisessäkin lumituiskussa jopa suositellaan. Eli perässä ajavien häikäiseminen katsotaan suositeltavaksi ja kaikin puolin arvostetuksi toiminnaksi. Eikö tämän saman logiikan mukaan myös edellä ajavan häikäiseminen siis ole kaikin puolin hyvä asia? Ajaessani pitkillä valoilla toisen auton perässä pelaan sen säännöillä. Koska edellä ajavan auton kuljettaja haluaa häikäistä minun silmäni, hän ilmeisesti pitää häikäistynä ajamista mukavana asiana, joten nauttikoon siis itsekin häikäisystä. Jos hän ei polta häikäisyvalojaan, en minäkään polta.
Tämä kaikki liittyy siihen, että inhoan ja olen aina inhonnut virallisia valheita ja idioottimaisuutta. Virallinen valhe on sitä, kun julkisesti väitetään jonkin asian olevan jotain, mitä se ei todellisuudessa ole, ja pahimmassa tapauksessa pakotetaan ihmiset rangaistuksen ja väkivallan uhalla elämään tämän valheen edellyttämällä tavalla. Idioottimaisuus liittyy asiaan siten, että valhe on yleensä typerä, ja tuollainen toiminta on kaikin puolin idioottimaista. Tässä tapauksessa idioottimaista on se, että takahäikäisyvalojen käyttämiselle ei ole mitään järkevää syytä. Miksi niitä käytetään? Siksikö, ettei kukaan ajaisi vahingossa edellä ajavan perään, koska normaalit takavalot eivät näy? Tämä kai on olevinaan virallinen selitys. Miksi valoja siis käytetään tilanteissa, joissa kaikki autot ajavat kaikki suunnilleen samalla nopeudella, ja normaalit takavalot näkyvät kilometrin päähän. Kuka olisi se takaa-ajaja? Joku kahtasataa takaa päin lähestyvä auto, jonka hulluuskohtauksen saaneen kuljettajan näkökyvystä on jäljellä enää 10 prosenttia? On hyvin epätodennäköistä, että tällaisia autoja liikkuisi maanteillä lumituiskussa tai muulloinkaan.
Minulla on se käsitys, että takasumuvalot on kehitetty Saksan moottoriteiden sumuisiin olosuhteisiin, jossa edellä ajavan auton nopeus voi olla alle sata kilometriä tunnissa, ja takaa tuleva auto voi lähestyä yli sadankuudenkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Tällaisessa tilanteessa auton näkyvyydellä taaksepäin on merkitystä. Tuolloin takasumuvalo voi olla OK myös valoisaan aikaan ja ehkä juuri silloin. Sumu voi yllättää hyvin nopeasti. Suomessa täsmälleen tuollaista tilannetta ei ole käytännössä koskaan, koska moottoriteiden nopeudet ovat hitaampia. Enkä kiellä käyttämästä takasumuvaloa, jos todella tuon tyyppinen tilanne esiintyy suomalaisella maantiellä tai moottoritiellä. Tähän mennessä en ole sellaisia nähnyt, vaikka joskus syyskuisina aamuina onkin paljon sumua maantiellä (mutta edellä mainittuja suuria nopeuseroja ei ole).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)