Henkilöauto ei ole kuorma-auto

Herättyämme aamupäivällä kävin suihkussa, jotta saisin allergiaoireet vähenemään. Aloimme siivota kämppää ja pakata tavaroita autoon. Lauran oli määrä luovuttaa avaimet uudelle asukkaalle puoli kahdelta, ja aikataulu näytti venyvän kireäksi. Pariakymmentä minuuttia ennen määräajan umpeutumista kävin vielä tutustumassa talon kellari- ja ullakkotiloihin, joiden avaimista vasta nyt sain tietää. Pitkissä kellarikäytävissä olisi ollut hyvä kuvata videokameralla kauhuelokuvaa. On harmi, että asia tuli mieleeni vasta tässä vaiheessa.

Emme aivan ehtineet tyhjentää asuntoa ennen uuden asukkaan, saksalaisen tytön, saapumista talon pihaan. Onneksi sentään vain yhdet kantamukset olivat jäljellä siinä vaiheessa, kun näimme tytön. Se tuli mukaamme asuntoon, ja Laura luovutti sille avaimet.

Koska pakkaamisen loppuvaihe oli tapahtunut kiireessä, ja koska tavaraa oli tolkuttoman paljon, emme meinanneet mahtua itse autoon. Isoimmat esineet olivat kolme patjaa sekä televisiopöytä ja televisio. Laura suunnitteli jo lähtevänsä junalla Lahteen, mutta sain lopulta raivattua sille takapenkille pienen kolon, johon se pääsi pujottautumaan, kun vedin kaksin käsin penkin selkänojaa. Yksi ongelma oli se, että en saanut pakkia päälle, koska patjat ja televisiopöytä painoivat vaihdekeppiä. Työnsin autoa taaksepäin päästäksemme lähtemään kadun varresta. Lisäongelmia ilmeni heti lähdettyämme (tiesinkin jo niistä), sillä edellä mainitut tavarat estivät myös eräiden muiden vaihteiden toimimisen.

Ajoimme Länsiväylän ja Kehä I:n kautta, jotta meidän ei tarvitsisi ajaa mielettömän lastimme kanssa (josta eräs ohi kulkenut nainen jo huomautti jotain - ei kuitenkaan ilmeisesti kovin kriittisessä mielessä) kaupungin keskustan kautta. Matkan edetessä sain nelosvaihteen toimimaan, mutta jouduin jänkäämään vaihdekeppiä kädelläni. Viitosvaihdetta en saanut päälle ennen kuin ajoin eräälle parkkipaikalle, jossa vedin hieman patjoja taaksepäin peräluukun kautta. Selvisimme lopulta kunnialla Lahteen, vaikka ahtaus oli sietämätön.

Laura jäi Lahteen Maijan luokse. Myös Maria-täti oli siellä. Jatkoin matkaa hieman keventyneellä autolla, sillä Laura otti yhden matkalaukun sekä pari pussia mukaansa. Ajaminen oli joka tapauksessa varsin inhottavaa, koska patjat painoivat minua, enkä mahtunut kunnolla istumaan. Alkoi olla kylmäkin, kun jouduin istumaan aivan ovessa kiinni, ja lämmityslaitteen suuttimet olivat osittain muovipussien peitossa. Turvavyön kiinnittäminen vaati akrobatiaa, ja TV-pöytä painoi lämmityslaitteen säätimiä niin, että niiden säätäminen oli hankalaa. Näkyvyys oikealle sivulle ulos oli vaatimaton. Sivupeili näkyi sentään yhdestä kolosta, kun vähän kurkisteli. Aivan loppumatkan, parikymmentä kilometriä, ajoin turvavyö kiinnittämättä. Ohitin pari autoa ennen Mänttää. Ehkä ohitin muutaman muunkin auton, kukapa niitä laskemaan. Mäntän autot jäivät mieleen siksi, että ohitin ne vasta vähän ennen Orivedelle kääntyvää risteystä, koska en tunnistanut paikkoja, ja koska tuolla alueella oli ensimmäinen kunnollinen ohituspaikka. “Ohitusstrategiani” perustui siihen, että hitaimmin edellä ajanut toimi “opastajana” ja tien näyttäjänä, jotta voin ohittaa ensiksi takimmaisena ajavan ja sen jälkeen sen hitaamman auton. Strategian toinen osa oli se, että halusin aloittaa ohituksen ennen kuin autot ajaisivat aivan peräkkäin, jolloin ohitettavana olisi kaksi autoa eikä 1 + 1 autoa.

Keli oli alkumatkasta sula ja muuttui asteittain liukkaammaksi. Aivan viimeisessä mutkassa meinasin lopulta jo ajaa melkein ojaan, vaikka ajoinkin hitaammin sen jälkeen, kun en enää kiinnittänyt turvavyötä. Auton lämmityslaite alkoi pitää aivan sietämätöntä ääntä loppumatkasta, ja säikähtelin yhtäkkiä kuuluvia ääniä.

Liukkautta ei voi jättää kokonaan huomioimatta

Ilma oli kylmentynyt päivän mittaan. Suojakeli oli muuttunut noin kolmen asteen pakkaseksi. Ajoin Seinäjoen kautta. Tie ei tuntunut liukkaalta, joten ryyhäilin melko kovaa. Nurmon jälkeen tien pinta muuttui erilaiseksi. Se ei ollut enää kokonaan luminen, vaan jäätynyttä asfalttia oli näkyvissä. En ottanut tätä asiaa kovin paljon huomioon vaan jatkoin ryyhäilyä. Eräässä kurvissa tie vihdoin antoi merkin liukkaudestaan, kun auton perä lähti yhtäkkiä sivuluisuun. Vaikka sainkin tilanteen selvitettyä melko siististi ja ilman näkyviä ongelmia, säikähdin hieman, sillä nopeutta oli aika paljon, eikä tiukassa kurvissa ole varaa kovin pahoihin virheisiin. En sitä paitsi vielä katso hallitsevani Citroenia läheskään samanlaisella varmuudella kuin hallitsen Micran. En tiedä, hidastinko varsinaisesti nopeutta tuon tapahtuman jälkeen, mutta ainakin suhtauduin ajamiseen varovaisemmin ja olin valmiimpana reagoimaan, jos jotain yllättävää tapahtuu. Jonkinlaista liukkauden tunnetta oli havaittavissa vielä myöhemminkin. Erikoista oli se, että kun tein pari kertaa jarrutuskokeen, tie ei tuntunut yhtään liukkaalta. Liukkaus ilmeni siis vain auton sivuluisutaipumuksena.

Kannattaa ohittaa silloin kun on tilaisuus

Matka Helsinkiin kesti yllättävän kauan siihen nähden, että ajelin sentään aivan normaalilta tuntuvaa vauhtia. Ehkä pysähdys Joutsassa kesti tavallista kauemmin, ja ehkä ajoin liukkailla pikkuteillä hieman hitaammin kuin tavallisesti. Ajoin ylinopeutta enimmäkseen tavinopeusrajoituksiin verrattuna mutta en kesänopeusrajoitukseen verrattuna. Moottoritiellä esimerkiksi ajoin siis vain noin sataakahtakymppiä tai jopa vähän alle sen, mikä ei kesällä edes ole ylinopeus.

Totesin tälläkin matkalla taas kerran vanhan totuuden, että jos jotain autoa ei ohita silloin kun ohittaminen olisi mahdollista, auto hidastaa hetken päästä nopeutta, ja sen perässä on madeltava kymmeniä kilometrejä, koska sen ohittaminen ei enää ole mahdollista. Nyt törmäsin tähän ilmiöön Hartolan ja Lusin välisellä tiellä. Ainoassa paikassa (keskikaistatiellä), jossa edelläni ajaneen auton olisi voinut jollakin tavalla ohittaa, se ajoi aivan kuin minua hämätäkseen niin kovaa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan sitä. Maantie vaikutti juuri sillä kohdalla jonkin verran liukkaalta. Mutta heti kun ohitusmahdollisuus loppui, eikä tie enää näyttänyt liukkaalta, auto hidasti nopeutta ja pakotti minutkin ajamaan perässään matelemalla aina moottoritielle asti. Kun vihdoin ajoimme moottoritiellä, ryyhin tuon auton ohi oikein kovalla kaasulla. Haluan korostaa sitä, että ohitin auton vasta kun ajettiin kunnolla moottoritiellä, ja autojen nopeudet olivat vakiintuneet. En siis ohittanut kiihdytyskaistalla tai kiihdytysvaiheessa niin kuin jotkut tyypit tekevät.

Pieni autoni on maanteiden tuhkakuppi

Olen joskus sanonut, että pieni autoni kuuluu luokkaan "maanteiden sylkikupit". Sen verran halveksivasti ja ylimielisesti isompien autojen kuljettajat siihen suhtautuvat. Mutta nyt osoittautui, ettei autoni ole pelkästään sylkikuppi vaan myös tuhkakuppi.

Lähdin myöhään illalla ajelemaan Helsingistä kohti Töysää. Matka sujui ilman sen kummempia kommelluksia. Ostin Mäntsälästä huoltoasemalta kallista öljyä auton moottoriin lisättäväksi, koska olin ottanut matkalle lähtiessäni vahingossa mukaani jäteöljykanisterin. Huoltoasemalla käynnin jälkeen auto haisi koko loppumatkan tupakantumpeille (ja on haissut sen jälkeenkin). En keksi selitystä asialle. Kaksi tyyppiä poltti tupakkaa ulkona auton vieressä, joten tulee mieleen, karistivatko tyypit tupakantuhkansa auton lämmityslaitteen ilmanottoaukosta sisään, vai mistä on kyse. Huoltoasemalta tupakan haju ei voinut tarttua esimerkiksi vaatteisiini, koska vaatteet eivät haise tupankantumpeille. Olin Töysässä joskus neljän jälkeen aamulla.

Syy sitkeään tupakan hajuun paljastui muutama viikko myöhemmin. Harjatessani lunta auton päältä erään kaupan pihassa auton nokkapellin välistä tuli näkyviin tupakan natsa. Eli tyypit olivat tumpanneet tupakkansa autoni tuulettimen ritilään tai sen lähistölle niin kuin olin arvellutkin. Inhottava temppu. Tupakka haisi autossa vielä monella reissulla mm. Lapualla käydessäni ennen kuin haju vähitellen haihtui.

Väritöntä ajamista - mitä hullua se oikein matelee!

Ajomatkat menivät tällä kertaa jotenkin värittömästi. Lapualla ollessani mietin, että minulla ei ole tulomatkasta mitään mielikuvia. Ihmettelen, miten olen voinut ajaa Kuortaneen ja Lakajoen ja muiden paikkojen ohi niin, ettei mieleeni ei ole jäänyt mielikuvaa, että edes olisi ajanut sitä kautta. Yhden Ruonaa ennen olevan jyrkän mutkan sentään muistin.

“Värittömillä” matkoilla tapahtui sentään pari asia, jotka mainitsen. Menomatkalla edelläni mateli surkean hitaasti (jopa sairaan hidasta nopeusrajoitusta hitaammin) auto ennen Lakajoen risteystä. Olisin voinut juuri ja juuri ohittaa sen, mutta en ohittanut vaan annoin sille tilaisuuden hidastaa matkaani vielä Lapuantielläkin. Yritin pari kertaa ohittaa sen heti Lakajoen risteyksen jälkeen, mutta jouduin painamaan jarrua, kun vastaan tuli autoja. Tässä vaiheessa olin jo sen verran ärsyyntynyt, että rähjäsin itsekseni, että “mitä hullua se oikein matelee” tai jotain tällaista. Martinmetsän notkossa olevassa lyhyessä ohituspaikassa ajoin lopulta auton edelle oikein näytöstyyliin ja jatkoin melko nopeaa ajamista Lapualle asti. Vauhtiin päästyään auto ajoi ehkä Lapuantiellä juuri ja juuri nopeusrajoituksen sallimaa maksimivauhtia, mutta koska se oli hidastanut rajoitusnopeutta hitaammalla matelullaan minua ennen ja jälkeen Lakajoen risteystä, en halunnut antaa sille kunniaa saapua Lapualle ennen minua.

Tulomatkan poikkeus “värittömään” ajamiseen oli se, kun ohitin erään rekan pitkässä mäessä ennen Töysää. Ohitus oli suoraan sanoen vaarallinen; ei siksi, että toinen auto olisi tullut vastaan, vaan siksi, että jouduin ajamaan lumiesteiden yli kaistaa vaihtaessani, ja tässä vaiheessa ajaminen tuntui aika epävarmalta. Ohituksen lopputilanteessa vauhtiakin oli jo melkein 120 km/t. Olen monesti sanonut ja kirjoittanut, että jos joskus joudun talvikelissä onnettomuuteen omasta syystäni, se tapahtuu kaikkein todennäköisimmin juuri tämän tyyppisessä tilanteessa eli auton hallinnan menettämisen syy on “loskaliirto”. Tavallinen liukas tienpinta on helpompi ennakoida, koska auton käyttäytyminen siinä on johdonmukaista. Sen sijaan kun auto osuu loskamassaan, se ei tottele ohjausta tai muitakaan liukkaan kelin temppuja vaan käyttäytyy miten sattuu. Se on täysin pois hallinnasta.

Kuuden auton ohitus ja tuplaylinopeus

Kävin vaihteeksi Vaasassa. Reissu vaikutti alussa aivan asialliselta. Jätin Jessen autokouluhommiinsa ja kävin parissa kaupassa. Vaasasta lähdettyäni hommat alkoivat mennä pieleen.

Ensimmäinen kömmähdys oli se, kun lähdin ohittamaan kerralla kuutta autoa. Ei siinä nyt vielä mitään, mutta tein jonkinlaisen ohjausvirheen ensimmäisen tai toisen auton kohdalla ja meinasin törmätä siihen. Tai en tiedä, meinasinko törmätä, mutta joka tapauksessa tein ohjausvirheen. Tapahtuma harmitti, koska en yleensä tee tällaisia virheitä. Syy oli tietenkin se, että en hallinnut Citroenin käyttäytymistä.

Lapuan kohdalla Seija soitti, että pitää palata Vaasaan hakemaan Jesse. Se ei päässytkään autokoulun autossa. Käännyin siis takaisin. Paluumatkalla tein taas jonkinlaisen kömmähdyksen ajaessani, ja olen sitä mieltä, että sekin johtui osittain autosta. Citroenissa on niin heikot valot, että muiden autojen - varsinkin takana ajavan - valot häikäisivät. Muutin penkin asentoa ja muutin peilien asentoa ja tein vaikka mitä, että takana ajavan valot eivät häikäisisi. Lopulta päätin ajaa edellämme ajaneen auton edelle ja mennä menojamme, jotta kukaan ei ajaisi lähellä perässä. Ohituksesta tuli kuitenkin aika ruma - mikä johtui myös osittain heikoista valoista - ja ohittamamme auto protestoi vilkuttamalla valoja. Ilmeisesti se protestoi. Ohitus venyi keltaisen viivan alueelle, vaikka se sinänsä oli aivan turvallinen. Ketään ei tullut vastaan. Pimeällähän vastaan tulevan näkee jo kaukaa valoista. Ohitettava auto ajoi sinänsä mateluvauhtia, ainakin minun mittapuullani, joten ohituksessa ei sinänsä ollut kovin kummallista. Ajoin tietenkin jonkin verran ylinopeutta, mutta sen nyt ei pitäisi aiheuttaa mitään protesteja.

Ajosekoiluni ja näräsen kuljettajan vilkuttelut aiheuttivat sen, että olin loppuillan masentunut. Ja kai muutenkin olin.

Kerron tässä nyt vielä seuraavan päivän ajoistanikin.

Lähdin iltapäivällä Töysään. Ajoin Lapuan kautta. Satoi vettä. Kuvasin videolla muutaman ohituksen. Ennen Äärisuon risteystä tekemässäni ohituksessa täyttyivät varmaan kaikki “törkeyden” tunnusmerkit. Vauhtia oli tuplasti enemmän kuin olisi saanut olla (60/120), ja ohitin keltaisen viivan kohdalla. Kaiken lisäksi ohitus oli turha, koska autot kääntyivät muutaman sadan metrin päässä olevassa risteyksessä etelään, kun minä olin monossa pohjoiseen. Mutta mistäs sen pystyin etukäteen tietämään.

Halusin ohittaa edellä mainitut autot silloin kun siihen tulee tilaisuus, ettei tarvitsisi ajaa niiden perässä kymmentä kilometriä ohituspaikkaa odottaen. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että oloni oli jotenkin hermostunut ja levoton. En halunnut ajaa matelemalla kenenkään perässä. Äärosuon risteyksen jälkeen ohitin vielä yhden hitaan auton, joten jos en olisi ohittanut edellä mainittua kahta autoa, ja jos ne olisivat kääntyneet risteyksessä pohjoiseen, olisin joutunut ajamaan kolmen hitaan auton perässä ties kuinka pitkään. Olin lisäksi ohittanut heti Lapuan jälkeen yhden auton, joten jos en olisi ohittanut sitä, ja jos sekin olisi kääntynyt Äärisuon risteykssä pohjoiseen, olisin ajanut neljän auton perässä. Tässä tilanteessa toteutui "kaaharin laki" täydellisesti: Jos et ohita autoja, kun saat tilaisuuden, ne kääntyvät edelläsi seuraavassa risteyksessä, etkä saa ohitettua niitä pitkään aikaan. Jos sen sijaan ohitat ne, ne eivät käännykään risteyksessä, jolloin ohitus oli turha.

Lehtimäen jälkeen voitin yhdellä ohituksella varmaan lähemmäs kymmenen paikkaa. Ehdin nimittäin juuri ja juuri kurvata Seinäjoen suunnasta tulevan pitkän autojonon eteen Isomäen risteyksessä. Ilman sitä ennen tapahtunutta ohitusta en olisi ollut risteyksessä sillä hetkellä. Päätiellä auton lokasuojamuovi alkoi repsottaa ja hangata rengasta, joten piti ajaa parkkipaikalle kiinnittämään sitä. Ohituksen hyöty meni siis hukkaan. Sama osa alkoi repsottaa myös takaisin tullessani, ja jouduin pysähtymään Parkkisen korjaamon kohdalla olevalla linja-autopysäkillä uudestaan kiinnittämään sitä.

Äsh. Tämä juttu ei ole kovin kiinnostava. Mutta ehkä tulee kiinnostaviakin juttuja.

Taistelin paikastani

Juuri muuta en Lapualla tehnytkään. Pakkailin kamat, ja lähdimme ajamaan Töysään. Tällä kertaa toteutui taas “Kaaharin laki” täydellisesti. Olisin ehtinyt ohittaa työkonetta kuljettavan hitaasti ajavan rekan Kuortaneentien ohituskaistalla, jos olisin painanut kaasua ja luikkinut muiden ohittajien perään. Olisi tosin pitänyt ohittaa myös punainen pakettiauto, mutta ohituskaista olisi joka tapauksessa juuri ja juuri riittänyt. En kuitenkaan ohittanut autoja. Jo tuolloin kävi mielessäni, että nyt olisi taas sopiva tilanne, jossa Kaaharin laki voi toteutua, jos se on toteutuakseen - ja se toteutui. Rekka kääntyi Leppäläntien risteyksestä.

Kun lähdimme ajamaan hitaasti matelevan rekan perässä risteyksestä, tein suunnitelmia sen ohittamiseksi. Sanoin Seijalle, että tiedän jo paikankin, missä voimme ohittaa rekan - edellyttäen tietenkin että vastaan ei juuri silloin tule autoja. Pian kävi kuitenkin ilmi, että ongelmana eivät niinkään olisi vastaan tulevat autot vaan takanamme lähestyvä auto. Oli taas kerran toteutumassa tilanne, jossa menettäisin ohituspaikan takaa tulevalle tai joutuisin taistelemaan paikasta. Päätin yrittää jälkimmäistä.

Olen juuri kirjoitellut tästä aiheesta eräällä liikennefoorumilla, eikä kukaan oikein tunnu ymmärtävän asiaa. En minä nyt haluaisi tässä sitä selostaa, mutta kai se pakko. Kyse on siitä, että jos takaa tuleva lähtee ohittamaan minua, en tietenkään voi samanaikaisesti lähteä ohittamaan edelläni ajavaa rekkaa. Niinpä menetän suunnittelemani tilaisuuden päästä sen ohi. Ja jos tie on sellainen, että ohituspaikkoja on harvassa, joudun ehkä ajamaan rekan perässä seuraavat 20-30 kilometriä. Takaa tuleva auto voi siis aiheuttaa sen, että olen useita minuutteja myöhemmin perillä siellä, minne olen menossa.

No, tällä kertaa olin siis päättänyt taistella paikastani. Muistin hyvin foorumikirjoittajien neuvot, että pitää vain panna vilkku päälle ohituksen merkiksi jne. Mutta milloin se on pantava, ja milloin on se ohituspaikka? Vaikka muistankin suunnilleen, missä on ohitukseen sopivia suoria, en muista maantien rakennetta jokaisen pienen mäennyppylän tai mutkan tarkuudella vaan ainoastaan vähän sinne päin. Niinpä kärkyin rekan perässä kyttäämässä ja lähdin ensiksi yhden kerran ohittamaan väärässä paikassa - ja jouduin keskeyttämään ohittamisen, kun autoja tuli vastaan. Seuraavan kerran jouduin taas keskeyttämään ohittamisen, kun paikka oli taas väärä.

Lopulta tuli vastaan se mäenharja, jonka takana tiesin alkavan sen suoran, jolla pystyisi ohittamaan. Takanamme kyttäsi aggressiivisen näköisenä auto, jossa oli isot lisävalot. Minun oli pakko lähteä ohittamaan ennen aikojaan eli paikassa, jossa oli vielä keltaista viivaa, ja jossa suora ei ollut vielä kokonaan näkyvissä. Arvelin, että jos en niin tekisi, lisävaloauto tunkisi pakolla ohitsemme. Laskin sen varaan, että keskeytän ohituksen, jos vastaan tulee auto. Vastaan ei tullut autoja, joten ohitus onnistui. Lisävaloauto ampaisi heti peräämme ja liimautui taaksemme, vaikka nopeusmittari näytti jo 140 kilometriä tunnissa. Näytti siltä, että auto yrittää tuossa vauhdissa saman tien ohittaa meidätkin.

En tiedä, miten olisin toiminut, jos Seija ei olisi ollut kyydissä. Olisinko lähtenyt taas aivan mielettömään kilpa-ajoon tuon auton kanssa? Enhän minä sille olisi pärjännyt. Edessä oli epämääräisiä suoria, joilla voi ohittaa. Olisiko lisävaloauto lähtenyt ohittamaan yli 140 kilometrin tuntinopeudessa? Sitä en koskaan saanut tietää, koska käännyimme ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä Tiistenjoelle päin. Samalla ohitsemme meni paitsi lisävaloauto myös se rekka, jonka juuri olimme ohittaneet. Seija oli tietysti raivoissaan “lapsellisesta” temppuilustani. Lapsellista tai ei, olin halunnut riistää ohittamisen nautinnon lisävaloautolta, ja se oli onnistunut.

Ison mustan Audin tapaus

Matka Helsinkiin sujui yllättävän nopeasti, vaikka tiettyjä hidastuksia olikin. Ärsyttävin hidastuttaja oli eräs iso musta Audi, joka takia käytin matkaan 10-15 minuuttia ylimääräistä aikaa - ja joka kuitenkin oli ennen minua Helsingissä. Selostan, miten se on mahdollista.

Audi ilmestyi aggressiivisen oloisesti perääni ennen Joutsaa, kun kyttäilin erään auton takana ohittaakseni sen. Näytti taas toteutuvan vanha totuus, että Audit ja muut rikkaiden ajopelit ensiksi ja surkea Micra viimeisenä. Itse asiassa tämä toteutuikin, mutta ei vielä tässä vaiheessa. Painoin nimittäin kaasun pohjaan ja ohitin puoliväkisin edelläni ajaneen auton paikassa, jossa ohittaminen oli juuri ja juuri mahdollista. Audi ei ehtinyt lähteä ohitukseen ennen minua eikä minun jälkeeni, joten sain hyvän etumatkan. Ryyhäilin vähän matkaa kovaa vauhtia saadakseni etumatkaa Audiin. Sainkin pitkän etumatkan, mutta ikävä kyllä nelostien risteyksessä odotti kaksi autoa, ja juutuin niiden taakse. Ja siinä odottellassani Audi ilmestyi taakseni. Minua ärsytti, että kova ryyhäilyni oli tavallaan mennyt hukkaan. Kun pääsin nelostielle, ohjasin melkein saman tien parkkipaikalle ja päästin Audin edelleni. En halunnut kokea sitä nöyryytystä, että se pakolla menisi ohitseni, kun olin jo yhden kerran onnistunut tuollaisen ohituksen torjumaan.

Tuo parkkipaikalle väistäminen tuli maksamaan ylimääräiset 10-15 minuuttia Helsingin matkassani. Samalla livahti nimittäin kaksi muutakin autoa ohitseni, ja sen jälkeen Audi sekä nämä muut autot alkoivat madella erään asuntoauton perässä, vaikka asuntoauto ajoi alkuvaiheessa alle nopeusrajoituksen, ja vaikka ohitusmahdollisuuksia olisi ollut. Audin kuljettaja osoittautui tässä vaiheessa täysin nynnyksi, mikä tuntui ihmeelliseltä Audin aiemmin hyökkäävyyden muistaen. Ehkä audikkuskilla ei ollut tarvetta ohittaa omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvaa asuntoautoilijaa. Periaatteessa olisin voinut tässä tilanteessa ohittaa vaikka kaikki autot Audi mukaan luettuna, mutta en sentään viitsinyt lähteä ryyhäilemään. On eri asia ohittaa yksi tai kaksi autoa kuin viisi tai kuusi. Ja ehkä musta iso Audi - vaikka se tuolla hetkellä matelikin - herätti jonkinlaista ohituskammoa.

Vähän ennen moottoritietä nuo autot vähitellen ajoivat asuntoauton ohi, ja viime tingasssa ennen moottoritietä minäkin ohitin sen aivan periaatteen vuoksi. Minua ärsytti se, että olin joutunut audikammoni takia matelemaan turhaan kymmeniä kilometrejä jonossa asuntoauton perässä. Asuntoauton edessä oli todennäköisesti kilometrikaupalla täysin vapaata tietä.

Moottoritiellä Audi taas muuttui kovaa kulkevaksi. Mittari näytti 140 km/t kun seurailin sitä. Audin ajamisessa ei tuntunut olevan mitään järkeä, sillä miksi se oli tuhlannut aikaa asuntoautoa hitaasti seurailemalla, mutta moottoritiellä se kuitenkin ajoi kovaa.

Sen verran urheilumieltä minussa oli, että seurailin Audia ja ohitin sen lopulta pelkästään nähdäkseni millainen tyyppi sitä ajaa. Jouduin painamaan kaasua aivan täysillä, ja mittari näytti jo noin 150 km/t. En nähnyt kuljettajasta muuta kuin että tyyppi näytti nuorehkolta (varakkaalta) mieheltä, jolla oli lyhythihainen paita. Ranteessa saattoi olla kallis hieno kello - vai kuvittelenkohan jo tämän asian? No, tuskin se mikään Disney-kello oli. Ajelin jonkin aikaa Audin edellä ja hankin vähän etumatkaa siihen. Kun sopiva risteys tuli, koukkasin liittymän kautta ja päästin Audin huomaamatta ohitseni. Ja lopputulos oli siis, että alunperin takanani ajanut Audi, jonka takia matkani kesti 10-15 minuuttia kauemmin, oli ennen minua Helsingissä.

Päästin Audin sen takia ohitseni, että en halunnut ajaa koko ajan 140-150 km/t mittarissa. Se oli vähän stressaavaa osittain autosta johtuen. Micrallahan tuo on melkein täysi vauhti. Niiden 20-30 kilometrin aikana, jolloin ajelin kovempaa, huomasin kuinka moottoritiellä oli tavallaan kaksi rinnakkaistodellisuutta. Hitaammassa todellisuudessa ajoivat lainkuuliaiset tai melkein lainkuuliaiset kuljettajat noin 120 kilometrin tuntinopeutta. Rinnakkaistodellisuudessa liikenne eteni noin 140 km tuntinopeudella ja välillä kovemminkin. Tässä todellisuudessa ajeli koko ajan edelläni sininen Ford, ja tällä nopeudella eteni moni muukin auto, mm. edellä mainittu musta Audi. 140 km/t on sinänsä aivan luonteva ja turvallinen nopeus, jos vaan autossa riittää potentiaalia.

Aihetta ajatteluun - turvallisuudella on merkitystä

Olin Lapualla puuhailemassa. Masensi, eivätkä hommat huvittaneet, joten lähdin ajamaan tavallista aikaisemmin Töysään. Tarkoitukseni oli ajella rauhallisesti, mutta asiat alkoivat taas kerran kehittyä erilaiseen suuntaan kuin olisin halunnut - sellaiseen suuntaan, että masennukseni ja hermostuneisuuteni ei niiden takia ainakaan vähentynyt - korkeintaan lyhyeksi hetkeksi. Kun seurailin erästä asuntoautoa sopivaa ohituspaikkaa odotellen, huomasin, että takaa lähestyi melko kovaa vauhtia maastoauto. Vilkuilin peiliin ja lähdin ohittamaan asuntoautoa Veneskosken suoralla. Alussa näytti, ettei maastoauto lähde ajamaan asuntoauton edelle, mutta se lähti kuitenkin. Ja tästä käynnistyi ties kuinka monennen kerran inhottava kilpa-ajo minun ja maastoauton välillä. En olisi halunnut kilpailla. Toivoin, että maastoauto ajaisi sen verran hitaasti, että jo tavallinen lievä nopeuden nostaminen riittäisi sen karistamiseen kannoilta. Mutta hah. Maastoauton kuski otti “haasteen” vastaan, ja sen jälkeen mentiin eikä meinattu.

Ajoin käytännössä niin kovaa kuin pystyin ja niin kovaa kuin auto kulki. Lisää nopeutta olisin saanut puristettua korkeintaan silloin, jos maastoautosta olisi tulitettu konekiväärillä, ja olisin yrittänyt paeta sitä henkeni edestä. Ei mittari paljon yli sataaneljääkymppiä tälläkään kerralla näyttänyt, mutta siinäkin on tarpeeksi vauhtia monttuisella ja mutkaisella tiellä. Se, että tiellä on kahdeksankympin ja kuudenkympin ja paikoin jopa viidenkympin rajoitus, on sivuseikka. Oleellisempaa on se, että tiellä ei pysty ajamaan tiettyä nopeutta kovempaa. On monttuja ja mutkia ja vaikka mitä.

Suorilla ei ollut ongelmia, mutta mutkissa ajaminen alkoi olla jo oikeasti vaarallista. Syy oli se, että yritin näyttää “coolilta” enkä jarruttanut mutkaan ajaessani, mikä olisi näkynyt jarruvalojen palamisena. Yritin hidastaa nopeutta moottorijarrutuksella, mutta eihän se vastaa oikeata jarruttamista. Meno alkoi olla jo aika huteraa, kun ajoin sedanneljänkympin nopeudella mutkaan, ja auto pomppii holtittomasti roudan vaurioittamalla tiellä. Tuollaisessa tilanteessa voi aivan oikeasti syöksyä ojaan kohtalokkain seurauksin. Vaikka auto pysyi tiellä, mielessäni kävi jo huolestunut ajatus, että onko tässä mitään järkeä. No, eihän siinä tietenkään ollut.

Sen jälkeen kun juuri ja juuri olin selvinnyt läpi pahimmasta mutkasta auton hallinnan tuntuessa jo epävarmalta, aloin kokea huonoa omaatuntoa ajamisestani. En tarkoita huonoa omaatuntoa lain rikkomisesta vaan typeryydestäni. Siitä, että yleensä jatkuvasti lähden tuollaisiin kilpa-ajoihin ja tietoisesti ajan kurveihin kovempaa kuin niihin pitäisi ajaa - koska jarruvalojen näyttäminen vaikuttaa nynnyilyltä. Jos olisin painanut jarrua silloin kuin pitää eli sopivasti ennen kurveja, mitään vaaraa ei olisi ollut. Vauhti ei sinänsä ollut vaarallisen kova - ainakaan kovin vaarallisen kova. Kyse oli ainoastaan siitä, että kurveihin olisi pitänyt hidastaa enemmän kuin mitä hidastin.

No, maastoauto jäi lopulta jälkeen ja taisi kääntyä jonnekin sivutielle. Takaa-ajon tiimellyksessä ohitin erään auton Tiistenjoen teollisuusalueen jälkeen aika hurjalla nopeuserolla. Kuudenkympin rajoitusalueella en todellakaan ollut noudattanut nopeusrajoitusta.

Kun olin selvinnyt maastoautosta (olin jo miettinyt sivutielle kurvaamista), hidastin nopeuden normaaliksi. Tuollaisen ajamisen jälkeen jokin 10-20 km/t ylinopeutta tuntuu hitaalta köröttelemiseltä.

Haluan ottaa tuosta tapauksesta - ja viime aikoina tapahtuneista keltaisen viivan ohituksista - opiksi sen verran, että aion ajaa hieman järkevämmin ja rauhallisemmin seuraavilla matkoilla. Jos ajaisin autolla ojaan kovalla vauhdilla ja kuolisin, mahdolliset päiväkirjani lukijat voisivat sanoa, että nähtiinhän se. Ylinopeus oli sittenkin vaarallista, vaikka tyyppi muuta väitti. Tuo olettamus ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa, koska olen edelleenkin sitä mieltä, että ylinopeus ei itsessään ole automaattisesti vaarallista. Olenhan ajanut varmaan miljoona kilometriä ylinopeudella, eikä siitä ole aiheutunut oleellista vaaraa. Liian kovaa ajaminen sen sijaan on vaarallista, enkä ole koskaan väittänyt, ettei se olisi. Tuossa “kilpa-ajotilanteessa” ajoin paikoitellen liian kovaa, ja se oli vaarallista. Se, että ajoin samalla ylinopeutta, on epäoleellista.

Muistan vieläkin, kun kauan sitten eräänä kesänä innostuin ryyhimään poikkeuksellisen kovaa. Pidin koko kesän ajan normaalina matkavauhtina noin 140 kilometriä tunnissa, missä on jo aika paljon ylinopeutta. Hurjastelu päättyi lopulta ojaan syöksymiseen Kuopiossa. En halua, että sama toistuu, ja nykyinen “hurjasteluni” loppuu johonkin kammottavaan kolariin. On siis hieman rauhoituttava ja ajettava maltillisemmin. Miksikään legaalinynnyksi en tietenkään aio muuttua.

Moottoripyöriä, mopoja ja keltaista viivaa

Lähdin iltapäivällä Lapualle. Ajoin Lehtimäen kautta. Mitään kovin ihmeellistä matkalla ei tapahtunut. Tavanomaiset “törkeät” ja vaikka mitä tuli taas ajettua, mutta tämä nyt ei oikeastaan ole edes mainitsemisen arvoinen asia. On jotenkin täysin hullua, että vaikka ajan aivan normaalisti ja varovasti ja turvallisesti, syyllistyn juridisessa mielessä “törkeään liikenteen vaarantamiseen” käytännössä joka kerta kun ajan Töysän ja Lapuan välin. Todellisuudessa en kuitenkaan vaaranna liikennettä tai muutakaan.

Tällä kerralla en edes ollut maantien nopein kulkuneuvo, sillä Lehtimäen ja Hoiskon välisellä tiellä edelläni ajoi moottoripyörä, johon välimatka koko ajan lisääntyi, vaikka vähän jo yritin ottaa sitä kiinni. Vasta Hoiskossa pääsin moottoripyörän perään liikenteellisistä syistä. Nappasin siitä pari kuvaa, joista toinen tärähti ja ehkä vähän toinenkin. Meinasin - tai en aivan meinannut, mutta olisin voinut - törmätä vastaan tulevaan autoon, kun keskityin pari mopon seuraamiseen risteyksessä.


Tulomatkasta ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa - tai ehkä yhden tapauksen voin mainita. Tuo tapaus oli se, kun taas kerran tein ruman ohituksen Veneskosken risteyksen jälkeen. Ohitus ei ollut vaarallinen, mutta en haluaisi, että ohituksesta kokonaan keltaisen viivan kohdalla sentään tulee aivan yleinen tavaramerkkini.

Tällä kerralla ohituksen alkusyy oli se, kun risteyksestä oli juuri ennen paikalle saapumistani kurvannut päätielle hidas punainen auto. Oli aivan lähellä, ettenkö olisi ehtinyt ohittaa matelevaa autoa “lennosta” saman tien. En kuitenkaan aivan ehtinyt vaan jouduin hidastamaan jättäen kuitenkin vähän kiihdytysvaraa. Auton vauhti oli edelleen hidas, joten päätin, että “hoitelen” sen heti seuraavan mäennyppylän jälkeen, kun ohittaminen on vielä helppoa. Sen jälkeenhän tulee sarja mäkiä, joissa ohittaminen on vaikeaa tai mahdotonta. No, hoitelinkin sen auton, eli ohitin sen mäen jälkeen. En vain tullut ajatelleeksi, että paikalla on yhtenäinen keltainen viiva. Se ei näkynyt mitenkään kovin hyvin, mutta näkyi kuitenkin. Luulin ohittamaan lähtiessäni, että keltainen viiva loppuu mäen jälkeen, mutta se ei loppunutkaan vaan jatkui ilmeisesti kilometrejä eli koko mäkisen osuuden läpi. No, ohitukseni ei siis ollut vaarallinen, koska nopeuseroa toiseen autoon oli paljon, mutta ehkä ohitus näytti vähän röyhkeältä. Aivan “umpilaiton” se joka tapauksessa oli. Ohittamani autokin kiihdytteli vauhtia ja seuraili minua, ei sentään poliisityylillä.

Tuplat ja triplat ja törkeät - ajamisen filosofiaa

Tulomatkalla ajoin Alavuden kautta. Tällöinkin reitinvalintaani vaikutti edellä ajanut farmari-Mersu. Sekin ajoi aika vauhdikkaasti (se ehti juuri ja juuri ajaa edelleni TB:n risteyksessä kahden rekan “vanavedessä), joten olisin voinut seurailla sitä Lehtimäen suuntaan. Valitsin kuitenkin Alavuden reitin. Ryyhäilin tällä paluumatkalla ehkä vieläkin kovempaa kuin menomatkalla. Tein “tuplat” eli ajoin tuplasti yli sallitun nopeuden ensiksi Leppälänkylän rajoitusalueen lopussa ja seuraavaksi Tiistenjoen teollisuusalueen rajoitusalueen lopussa. Kahdeksankympin alueella autollani on vaikea ajaa “tuplia”, koska se ei tahdo kulkea riittävän kovaa. Viidenkympin ja kuudenkympin alueella “tuplat” on helpompi ajaa. Neljänkympin alueella erittäin helpot. Neljänkympin alueella voisi ajaa jopa triplat. Tällöin tulisi ajettua myös “triplatörkeät”.

Mietiskelin ajaessani ajamistani eli sitä, mitä ajaessa oikeastaan tapahtuu silloin kun oikeasti “ajetaan” autoa eikä pelkästään kuljeteta autoa. Olen sitä mieltä, että jos noudattaa nopeusrajoituksia, ei käytännössä koskaan varsinaisesti tule ajaneeksi autoa. Todellinen ajaminen alkaa nimittäin vasta, kun rajoitus ylitetään reippaasti. Vasta tällöin joutuu tarkkailemaan olosuhteita ja ottamaan ne huomioon. Rajoituksen mukaista vauhtiahan voi ajaa kaikki paikat läpi tarvitsematta miettiä mitään. Hiljentäminen on tarpeellista korkeintaan jossakin poikkeuksellisen tiukassa kurvissa tai muussa erikoisessa paikassa. Töysän ja Lapuan välillä voi käytännössä ajaa sadan kilometrin tuntinopeudella kaikki kohdat läpi lukuun ottamatta tietysti risteyksiä ja muita tämän tyyppisiä paikkoja.

Ajaessani - siis oikeasti ajaessani - tarkkailen tietä siinä pisteessä, jossa tie ilmestyy ensimmäiseksi näkyviin mutkan tai mäen takaa. Katse on siis suunnattu kauas. Tarkkailen silti myös ympäristöä kuten risteyksiä ja muita vastaavia paikkoja. Jos risteyksestä lähestyy auto tai tien varressa kävelee jalankulkija, reagoin välittömästi tilanteen vaatimalla tavalla eli useimmiten hidastan nopeutta. Kun ajaa kovaa, refleksit ovat todella nopeita, koska silloin on virittäytynyt reagoimaan nopeasti. Jos ajaa rajoitusta noudattaen, tällöin on pakostakin tylsistyneessä tilassa, koska “eihän mitään voi tapahtua” eli ei tule vastaan tilanteita, joihin pitäisi reagoida nopeasti. Kun ajaa miljoona kilometriä ylinopeudella kuten minä olen ehkä ajanut, on ollut yhteen laskettuna kuukausia nopeaa reagointia edellyttävässä valmiustilassa, ja on myös joutunut tuhansia kertoja reagoimaan nopeasti. Jos ei tällainen kehitä reagointikykyä, mikä sitten kehittää? Pärjäänkin yleensä aika hyvin erilaisissa reaktiotesteissä, ja voitan jopa Millan ja Laulan, jotka ovat nuorempia. En keksi muuta syytä kuin sen, että olen ajanut paljon ylinopeudella.

Kun arvioidaan nopeuksien vaaroja, otetaan yleensä esimerkkitapaukseksi joku juuri kortin saanut nuori, joka on ajanut ylinopeudella metsään - mahdollisesti vielä humalassa. Syyksi onnettomuuteen esitetään ylinopeus. Todelliset syyt ovat kuitenkin monimutkaisemmat. Ensinnäkin nuoren kuskin reaktiokyky ei ole ehkä kehittynyt oikealla tavalla (niin että hän osaisi reagoida nopeasti tilanteen vaatimalla - eikä väärällä - tavalla). Lisäksi nuorella ei ole riittävää kokemusta tiukoista liikennetilanteista ja paikoista ja siitä, miten ne pitää ottaa huomioon (kuski ajattelee, että “kyllä tuosta selvitään”). Kuljettajalla ei myöskään ole realistista käsitystä nopeuden vaarallisuudesta. Ja kaiken kruunaa se, että kuljettaja yliarvioi kykynsä ( “hyvinhän tämä on mennyt, taidankin olla hyvä ajaja”). Jos tuohon vielä yhdistetään kavereiden yllytys, kilpailu jonkun toisen kanssa ja humala, muuta ei tarvitakaan.

Jos joskus ajan ylinopeudella vakavan kolarin, ja joku lukee tätä (en usko, että tätä kukaan lukee), lukija ajattelee ehkä, että nähtiinhän se. Tuossa se kehuu itseään, ja miten lopulta kävikään. En kehu enkä väitä, ettenkö voisi ajaa vakavaa kolaria. Hurjaannunhan monesti ajamaan aivan järjettömän kovaa, varsinkin, jos saa aikaan “kisan” jonkun muun kanssa. Vaikka tiedänkin, miten pitää ajaa, että todennäköisimmin selviää ilman onnettomuuksia, se ei tarkoita, että toimisin aina tämän tiedon mukaisesti. Joskus yksinkertaisesti voin ottaa liian suuren riskin, jonka itsekin tiedän liian suureksi, ja... Toivottavasti ei kuitenkaan - tapahdu mitään.

Bensan korkea hinta ei vauhtia hidasta

Lähdin iltapäivällä Lapualle. Ajoin Lehtimäen kautta. Retin valitsemiseen vaikutti edelläni ajanut auto, joka jatkoi Alavuden suuntaan. Auto tosin ajoi niin kovaa, että sitäkin olisi voinut seurailla.

Tänään tuntui moni muukin auto ajavan melko reipasta vauhtia. Bensan korkea hinta ei siis ainakaan kaikkia ole saanut alentamaan nopeutta. Tai ehkä nyt ajetaan kuin “viimeistä päivää” ja vauhti on sen mukainen. Ainoastaan Lehtimäkeä lähestyttäessä edessäni ajoi auto, jonka nopeus oli “viimeistä edellistä päivää” eli surkeaa matelua. Ohitin auton viidenkympin rajoitusalueella. Matkan kuluessa tulin ajaneeksi “törkeät” varmaan monessakin kohdassa. Mutta mitäs siitä, kunhan poliisit eivät näe.

Lehtimäen jälkeen seurailin tummanpunaista Farmari-Volvoa, joka juuri ja juuri ehti luikahtaa edelleni risteyksessä. Ehkä oli hyväkin, että se ajoi edessäni eikä takanani, koska on stressittömämpää ajaa 120 km/t nopeudella toista autoa seuraten kuin ajaa 120 km/t nopeudella toisen edellä. Farmari Volvon perässä sai ajaa melkein tosissaan (en tarkoita varsinaisesti tosissaan eli kilpaa ajamista). Etäisyys siihen piteni heti, kun jostakin syystä hidastin. Syy hidastamiseen oli yleensä se, että säikähdin jotain pysäköityä tai vastaan tulevaa autoa, ja tein refleksijarrutuksen siltä varalta, että auto olisi poliisiauto. Yritin ottaa Volvosta kuvan muistoksi Hoiskon risteyksessä, mutta joku Micra puikahti juuri ennen risteystä eteeni ja esti pääsemisen Volvon lähelle risteyksessä. Se harmitti, koska minulla oli jo valmiina kamera kädessäni. Nappasin pari kuvaa, mutta toisesta tuli epäterävä, ja toisessa Volvosta näkyy vain osa.

Elokuva on nähtävä - maksoi mitä maksoi

Olin ajamassa Helsingistä Jyväskylään ja sieltä edelleen Töysään. Koska minun oli vietävä eräs paketti Jämsään, ajelin Päijänteen länsipuolta. En tippaakaan ihmettele, että tämän puolen suosio on vähentynyt. Koko reitti mutta varsinkin Lahden ja Vääksyn väli on pelkkää kidutusta. Teksti "poliisi", "poliisi", "poliisi", "poliisi" iskee silmään tien varsien tauluilta samaan aikaan kun 60:n 80:n ja 100:n kilsan rajoitusmerkit vilistelevät vuoronperään ohi. Ajaminen on kuin jonkun sadistin suunnitteleman tietokonepelin pelaamista. Pelin voittaa, jos selviää ilman sakkoja. Pieninkin vastaantulevan liikenteen tai maisemien vilkaisu tai kassin kaiveleminen tietää tuhoa, sillä silloin jokin 60:n merkki voi vilahtaa ohi huomaamatta. Tämä on täysin mieletöntä!!! Tällainen on varmasti Laatikaisen ja muiden Keskisuomalaisen natsien ihannevaltio. He haluavat kameroita ja poliisivalvontaa joka paikkaan. He haluavat lisää kieltoja ja rangaistuksia. Ihmisistähän tehdään tällä tavoin pelkkiä tottelemiskoneita poliisin leikkikaluiksi. Poliisi tuhoaa huonomuistiset, hajamieliset tai muuten epätäydelliset ihmiset viallisina, koska he eivät läpäise poliisin laatimia tottelemistestejä. Hyi kauheaa! Tämä jos mikä on totalitarismia pahimmillaan!

Jossakin Jämsän kohdalla huomasin, että en ehdi Töysään kahdeksitoista katsomaan erästä elokuvaa, jonka tiesin alkavan televisiossa. Niinpä aloin ryyhäillä kiristääkseni aikataulua. Jossakin Jyväskylän jälkeen nollasin trippimittarin ja laadin minuuttikohtaisen aikataulun Töysään ehtimiseksi. Aikataulussa oli se vika, että luulemani 100 kilsaa Ruokkeen risteyksestä Töysään olikin todellisuudessa 104 kilsaa (muistin väärin). Viimeisen sadan kilsan matkalla keskinopeudeksi tuli joka tapauksessa 105 kilsaa tunnissa, johon aikaan sisältyi yksi pysähtyminen vettä lisäämään. Kaikkiaan lisäsin vettä auton jäähdyttimeen Hesasta tullessa neljä kertaa.

Ai niin se elokuva. No, eipä sen vuoksi olisi kannattanut ryyhiä. Olin tainnut katsoakin sen joskus. Mutta enhän tiennyt sitä ryyhäillessäni. Tiettyä varovaisuutta ryyhäilyyni toi se, kun ennen Multiaa autoni eteen oli rynnännyt yllättäen pari hirveä metsästä. Ehdin jo painaa kaasua ensimmäisen juostua tien yli, kun toinen pienempi loikkasi esiin edellisen perässä. Se oli ilmeisesti suuremman jälkeläinen. Hiekka vain pöllysi penkalla, kun se hyppi metsään.

Huomasin muuten jättäneeni kameran jonnekin, koska sitä ei ollut mukanani Töysään tullessani. Toivon nyt vain, että olisin jättänyt kameran Hesan kämpille eikä minnekään auton katolle tai vastaavaan. Seuraava Hesan keikka paljastaa, kuinka tässä on käynyt. Toivottavasti en sentään raahannut kameraa vahingossa roskapussissa roskikseen.

Oi niitä aikoja... no ei nyt sentään

Palasin Virtasen korjaamolle vähän yli kahdeksi, ja Peugeot oli jo ajettu pihaan. Minua harmitti, että en ollut paikalla, kun auto valmistui vaan tuhlasin hyvää aikaa viipymällä kirjastoreissulla liian kauan. Hyvää aikaa? Mitä tarkoitan?

Sitä, että minulla oli kauhea kiire ehtiä Lahteen viideksi, jolloin siellä oli määrä alkaa Lahden Teknisen Opiston organisoima 3d-tietokonesuunnittelukurssi. Ajoin kun hullu, ja aivan kuin ihmeen kautta vältyin jäämästä kiinni ylinopeudesta. Tein vahingossa pari rumaa" ohitustakin, vaikka ne eivät mielestäni olleet erityisen vaarallisia. Keltaista viivaa "kaatui", mutta paikassa, jossa ajonopeudellani olisin ehtinyt hyvin "turvaan" mahdollisen vastaantulevan auton tieltä (olen älytön pelkuri ohittamaan, enkä ota tarkoituksella pieniäkään riskejä). Yritin välttää yli 30 kilsan ylinopeuksia, jotta kortti ei menisi heti paikalla. 165 kilsaa ajettuani olin kohdannut kolme poliisiautoa sekä yhden poliisin tutka-auton, joka kyttäsi tien laidassa. Se oli ensimmäinen koskaan näkemäni 100 kilsan rajoitusalueella oleva tutka - ja sen haaviin oli juuri jäänyt yksi auto.

Sinänsä koko tämä rajoitus-poliisiyhdistelmä on pelkkä sadistinen poliisivaltioon kuuluva ansa, jolla ei ole mitään tekemistä liikenneturvallisuuden kanssa. Maantiellähän on yhä kahdeksankympin "talvinopeusrajoitus", vaikka tiet ovat täysin sulat, ja poliisi tietysti kyttää juuri noiden talvinopeuksien noudattamista (paitsi tuo yksi harvinainen tutka satasen alueella). Minunkin ylinopeuksistani suurin osa oli nimenomaan talvinopeuden ylittämisiä eikä siis lainkaan "oikeita" ylinopeuksia.

Poliisien ja tutkapartioiden määrä Suomen maanteillä on muuten vuosi vuodelta lähestynyt 1980-luvun Itä-Saksan maanteiden tilannetta. Itä-Saksaa on yleisesti sanottu poliisivaltioksi. Poliisikontrollin lisääntyminen osoittaa, että Suomikin on koko ajan matkalla kohti yhä täydellisempää poliisivaltiota.

Lähdin Virtasen korjaamolta noin klo. 14.07 ja olin Lahdessa viittä vaille viisi. Matka on noin 270 kilometriä, joten keskinopeudeksi tulee 96,4 kilometriä tunnissa. Se ei vaikuta suurelta nopeudelta, mutta on muistettava, että liikennettä oli paljon, ja talvinopeusrajoitus on yhä voimassa.

Olin ennen lähtöäni katsellut kirjastossa Lahden karttaa, joten tiesin, miltä suunnalta Hotelli Musta kissa löytyy. Osoitteen olin varmistanut puhelimitse aamulla. Ajaminen kohteeseen ei kuitenkaan onnistunut aivan suunnitelmien mukaisesti, sillä kartta ei ollut kertonut mitään yksisuuntaisista kaduista ja kävelykaduista. Parkkipaikan etsimiseenkin meni oma aikansa. Olin Hotelli Mustassa kissassa vihdoin noin kymmenen yli viideltä, ja sinne oli tulossa vielä muitakin myöhästyneitä, joten homma oli OK.

Kun kurssi oli ohi, lähdin ajamaan Töysään. Olin siellä myöhään illalla. Yritin ajaa välillä rajoitusten mukaan ja välillä taas "annoin palaa" rajoituksia miettimättä. Poliiseja kihisi siellä täällä, mutta tuurilla taas selvisin. Tämä aika vuodesta on mielisairasta idioottimaisine "talvinopeusrajoituksineen". Nekään eivät ole kaikkialla voimassa vaan siellä täällä. Minulle on ylivoimainen asia yleensä edes TIETÄÄ, mikä rajoitus ajamallani tiellä on. Vanhoina hyvinä aikoina rajoituksen pystyi päättämään tien laadusta. Pienillä teillä oli kahdeksankympin rajoitus ja suurilla satasen. Nyt rajoitukset ovat aivan mielivaltaisia ilman mitään logiikkaa - paitsi byrokraattien älyvapaa toimistonpöytälogiikka. Äsh. En katsele rajoitusmerkkejä vaan tietä.

Käytännössä kaikki autoilijat muuten rikkoivat noita talvinopeusrajoituksia.

Kilon poliisi seikkailee

Kopiokoneliikettä etsiskellessäni ajoin erääseen Kauniaisen ja Kilon seuduilla olevaan paikkaan, joka osoittautui tosi ällöttäväksi. Jo ison tien risteyksessä oleva tienviitta vihjaisi, mitä on odotettavissa. Siinä luki suurella POLIISI. Ja sama vielä ruotsiksi. Mietin, että olisi jännä käydä jonakin yönä peittämässä ruotsinkielinen POLIS -teksti lapulla, jossa lukisi ON SIKA. Hah, hah.

Kun pysäköin hetkeksi tutkimaan karttaa ja kääntämään autoa eräälle pienelle sivukujalle, huomasin läheisessä risteyksessä kaksi poliisiautoa. Näytti aivan siltä, kun ne olisivat nyysimässä jotain pysäyttämäänsä autoa. Ne olivat lähdössä paikalta samaan aikaan, kun minä ajoin risteykseen. Toinen poliisiauto lähti ajamaan samaan suuntaan, minne minä olin aikeissa mennä ja toinen lähti ilmeisesti kääntymään, jonka jälkeen se seuraisi toista. Odotin ensimmäisen poliisiauton matelevaa kääntymistä risteyksestä ja ajattelin kääntyä sen perään. Odotin kuitenkin, kunnes myös poliisien hetki aikaisemmin "pysäyttämä" siviiliauto, sininen Volvo, kääntyi poliisin perään. Se odotteli ja mateli vieläkin takkuisemmin kuin poliisiauto ja käännyttyään (jolloin olin jo lähtenyt ajamaan sen perään) se suorastaan tukki risteyksen pysähtymällä ja kuskin viittilöidessä paria suojatien korokkeella odottavaa koulupoikaa ylittämään tien. Jouduin odottamaan tätä omituista näytelmää poikittain toisen kaistan tukkona, ja minua hermostutti mahdollisuus, että toinen poliisiauto ehtisi saapua paikalle.

Seurasin Volvoa ja ajattelin, että tyypit ovat varmaan vielä aivan sekaisin äsken saamistaan sakoista, ja että omituinen ajotapa johtui siitä. Mieleeni tuli ajatus, että ei kai kuski vain ollut jonkun huumeen vaikutuksen alainen.

Volvo mateli edelläni ja pysähtyi yhtäkkiä keskelle risteystä ja tukki taas tien. Auton ovi avautui, ja näytti siltä, että sieltä päästetään kyydistä joku matkustaja. Ajattelin, että onpa todella sekopäistä touhua. Tällöin huomasin, että auton kyydistä nousikin naispoliisi joka viittilöi erästä takaa tulevaa (olin tällöin jo toisella kaistalla) autoa pysähtymään ja kääntymään erääseen pieneen sivuristeykseen. Naispoliisi tepasteli aseet koteloissa roikkuen auton luokse ja alkoi ilmeisesti pitää siinä jonkinlaista tarkastusta. Touhu näytti kaikkineenkin niin ällöttävältä, että huusin suorastaan ääneen itsekseni, että "poliisi on sika, poliisi on sika" ajaessani poliisin ja sen kohteeksi joutuneen onnettoman uhrin ohitse. Näytti siltä, että ainoa syy poliisin aggressioille oli se, että pysäytetty auto oli vanha ja kulunut.

Ajattelin, että tämä kulmakunta, jonka tienviitassakin lukee "Poliisi" ei jatkossa tule kuulumaan alueisiin, joissa vierailen, mikäli asia minusta riippuu. Yök, yök ja vielä kerran yök.

Pienet mummoset ne hyppeli

Olen masentunut ja hermostunut ja vaikka mitä. Kaahasin matkalla älytöntä ylinopeutta, olin vähällä saada raivareita pienimmistäkin ärsykkeistä jne. Heti kaupungista lähtiessä joku tyyppi puhui kännykkäänsä ja jarrutteli ja kiihdytteli omituisesti liikennevaloissa niin, että meinasin törmäillä sen perään. Kaikkein lähimpänä törmäys oli silloin, kun se kuuttakymppiä kulkevassa autojonossa yhtäkkiä iski jarrut pohjaan ja "päästi" joitakin mummeleita suojatielle. Rassasin juuri radiota, enkä tullut katsoneeksi kovin tarkkaan eteeni. Tehtyäni lähes paniikkijarrutuksen päätin, että nyt saa riittää ja siirryin viereiselle kaistalle ohittaakseni tyypin. Olin sen verran kiihtyneessä mielentilassa, että unohdin kokonaan, että tyyppi sentään oli pysähtynyt suojatien eteen. Niinpä meinasin ryyhäillä parin mummun päälle ja jouduin taas vetäisemään jarrut pohjaan. Lopulta pääsin kuitenkin tyypin edelle, mutta se seurasi sitkeästi kuin iilimato perässäni. Jossakin moottoritiellä se lopulta oli hävinnyt.

Nopeusrajoituksia ei todellakaan ole kovin tiuhaan teiden varrella. Jossakin Lapväärtin ja Kauhajoen välillä esimerkiksi saa ajella kymmeniä kilsoja epävarmuudessa ja muistella, mikä olikaan se viimeisin rajoitusmerkki, jossakin iät ajat sitten. Ilmankos tämä väli on poliisien suosima kyttäyspaikka. Tällä kertaa ajelin pitkät matkat 120 km/t mitarinopeutta, joka ei tuntunut yhtään vaaralliselta vauhdilta lähes olematon liikenne ja tien kunto huomioiden. Kariniemeen saapuessani huomasin, että tiellä on kahdeksankympin rajoitus. Jos paikalla olisi ollut tutka, olisin menettänyt heti ajokorttini. Se, että en ole vielä kertaakaan menettänyt korttiani ylinopeuden vuoksi on pelkkä ihme. Se voi tapahtua milloin vain. Kuitenkaan en itse koe juuri koskaan ajavani siten, että ajostani olisi muille sanottavaa vaaraa. Jos ajan kovaa, tarkkailen ympäristöä ja liikennettä tavallista huolellisemmin ja tilanteita ennakoiden sekä hidastan vaarallisissa paikoissa ja muita autoja kohdatessani.

Sen minkä jarrutusmatkoissa häviän, refleksien nopeudessa voitan. Madellessani kahdeksaakymppiä olen kaikkein vaarallisimmillani, sillä tuolloin en jaksa seurata liikennettä ja tilanteita lainkaan, koska ajamisessa ei ole mitään haasteita (mittarin tuijottaminen ja yhtämittainen pikkutarkka kaasupolkimen säätäminen vievät viimeisenkin huomion pois varsinaisesta ajamisesta).

No turha näitä on kenellekään selitellä. Joku typerä psykologi tai byrokraatti kumoaa kaiken tieteellisellä varmuudella ja tilastoilla. Mutta onpa minulla esittää vastatilastojakin. Jossakin tiedotusvälineessä (taisi olla TV:ssä) kerrottiin jokin aika sitten, että eräässä Yhdysvaltojen osavaltiossa* vakavat liikenneonnettomuudet vähenivät, kun nopeusrajoituksia väljennettiin.

*(Montanassa)

Sekolin vaihteissa - tein "törkeän" ohituksen

Kahdentoista jälkeen lähdin ajamaan Visuvedelle. Ajoin taas Ähtärin kautta. Vähän ennen Virtoja jouduin taas aivan sairaan hitaasti matelevan auton perään juuri ennen kuin alkoi kilometrien pituinen alue, jossa ei voi ohittaa. Auto ajoi seitsemääkymppiä. Tuollainen tien tukkona mateleminen ärsytti minua sen verran, että lähdin puolipakolla ohittamaan autoa, kun edes jonkinlainen ohittamiseen “sopiva” paikka tuli. Kyseessä oli pitkä suora, jossa oli mäkiä. Suoran päästä näki, ettei vastaan ole tulossa autoja, mutta välissä olevat mäet tekivät kuitenkin ohittamisen arveluttavaksi, koska voihan mäen takana olla risteys tai pysäkki, josta tulee auto tielle.

Ohituksessa tapahtui harmillinen kömmähdys, joka teki ohituksesta ruman - lievästi sanottuna. Sekaannuin vaihteissa. Ajoin nelosella ja yritin vaihtaa kolmoselle, jota voi käyttää hitaan vauhdin ohituksissa. Vaihde meni kuitenkin vitoselle, eikä auto kiihtynyt kunnolla. Sen jälkeen vaihdoin uudestaan neloselle ja sen jälkeen kolmoselle. Näissä turhissa vaihtamisissa meni aikaa, joten ohittamaan lähteminen tapahtui myöhemmin kuin olin suunnitellut. Niinpä ohituksesta tuli yksi törkeimmistä koskaan tekemistäni. Ohitin auton melko jyrkässä ylämäessä keltaisen viivan kohdalla. Reagointimatkaa mahdolliseen vastaantulijaan oli hyvin vähän. Olin nähnyt suoran alussa, ettei vastaan tule ketään, mutta siitä huolimatta en ollut itsekään kovin tyytyväinen tuohon ohitukseeni. En yleensä ohita tuolla tavalla. Mutta sairaalla tavalla mateleva autoilija saa aikaan epätervettä ajamista myös ympäristössään. Tyyppi suorastaan provosoi minut hurjaan ohitukseen.

Puuhailin Visuvedellä muutaman tunnin. Ennen Töysään lähtemistä käväisin kaupassa. Ostin matkamässinkejä - aivan liikaakin. Ajoin taas Ähtärin kautta. Pakolliset “törkeät” tuli tietysti taas ajettua ehkä moneenkin kertaan. Oletan, että “törkeän” raja on 40 kilometrin tunnissa ylinopeutta. Tätä lukemaa käytän mittapuuna, kun mainitsen ajaneeni “törkeät”. Jos raja on 30 km/t, ajamiseni on pelkkää törkeyttä.

Ajokortin menettämisen raja on kai 30 km/t. On ihme, että en ole toistaiseksi menettänyt ajokorttiani. Varmaan sekin enemmin tai myöhemmin tapahtuu - toivottavasti ei ennemmin vaan vasta myöhemmin. Aina vaan myöhemmin.

Tasaisella ja suoralla maantiellä hyvissä olosuhteissa ja hiljaisessa liikenteessä 111 km/t ei ole lainkaan kova nopeus. Se on rauhallista köröttelemistä. Edes 120 km/t ei ole vielä vauhti eikä mikään. Mutkatkin pystyy helposti ajamaan läpi sadan kilometrin tuntinopeudella. Nopeusrajoituksen määräämä 80 km/t on tukkoista, täysin luonnotonta ja sairasta matelemista. Se on sama kuin jos normaali terve ihminen alkaisi kävellä jalkakäytävällä samaa vauhtia kuin joku vanha raihnainen mummo, joka juuri ja juuri pääsee vielä liikkumaan.

Tylsä kertomus - ei kannata lukea

Vein Jessen Lehtimäelle. Tulomatkalla, ohitettuani ensiksi yhden Audin, otin ajan eräällä suoralla, jossa on kaksi kilometritolppaa. Pidin koko ajan kaasun pohjassa. Aika oli noin 24 sekuntia. Nopeutena se merkitsisi 150 km/t. Alussa nopeutta oli vähemmän kuin 150 km/t ja lopussa enemmän, joten keskinopeus on voinut olla 150 km/t. Tällaisissa nopeuksissa ajan ottamisen tarkkuus merkitsee paljon. Puoli sekuntia lisää aikaa tarkoittaa sitä, että nopeus on 146,9 km/t. Sekunti lisää aikaa merkitsee sitä, että nopeus 144 km/t. Eli mittaamani 150 km/t nopeus ei voi olla täysin tarkka.

Joskus aamupäivän kuluessa lähdin ajamaan Visuvedelle. Ajoin Ähtärin kautta. Liikenne oli hyvin hiljainen. Mietin tasaista maantietä ajaessani, että olisi jännä kuin saisi kuvattua takapenkiltä telineessä olevalla videokameralla ajamistani. Rattia tarvitsi kääntää vain hyvin vähän. Pidin kiinni ratin alaosasta. Videon tarkoitus olisi todistaa, miten rauhallista, hallittua ja täysin turvallista on ajaa ylinopeutta. Ajaminen ei todellakaan näytä “kaahaamiselta”. Se on leppoisaa ajelua kauniin metsämaiseman keskellä kauniina keväisenä päivänä - tässä tapauksessa ainakin. Videofilmistä ei ole helppo päätellä, että ajetaan ylinopeutta.

Ajelin siis leppoisasti ja rauhallisesti, ja se oli tarkoituksenikin. Valitettavasti vain kohtalo puuttui peliin Killinkosken jälkeen. Huolimatta leppoisasta noin 20 kilometrin ylinopeudestani, huomasin yhtäkkiä auton taustapeilistä. Se oli ajanut vielä “leppoisammin” eli saavuttanut minut. Ajattelin, että mikä onkaan parempi todiste siitä, että nopeuteni ei ole kaahaamista, muut autothan saavuttavat minut. Odotin, että auto ajaisi ohitseni. Yritin ajaa jopa mahdollisimman laidassa, jotta se lähtisi ohittamaan. Se ei vain lähtenyt vaan jatkoi seuraamistani. Ja tällainen hiillostaminen alkoi tuntua inhottavalta. Autohan nimittäin oli ajanut kovempaa kuin minä, koska se oli saanut minut kiinni. Miksi se ei nyt ajanut edelle?

Vähän ennen Jallinmäen mutkaa saavutin edelläni ajaneen hitaamman auton. Se aiheutti lisää paineita. Jos nimittäin takanani ajanut auto olisi ehtinyt ohittaa minut ennen kuin minä olisin ehtinyt ohittaa edelläni ajavan auton, tällöin takanani ajava auto olisi vaikuttanut ajonopeuteeni eli aiheuttanut sen, että joudun ajamaan pitempään edelläni ajavan hitaan auton perässä. Takaa tuleva ohittelija nimittäin vie itselleen minulla olevan tilaisuuden ohittaa edelläni ajava auto, jolloin jouduin ajamaan pitemmän aikaa edelläni ajavan auton perässä ennen kuin pystyn ohittamaan sen - mikäli edes pystyn.

Edellä mainittu ongelmallinen asetelma johti siihen, että ohitin edelläni ajaneen auton puoliväkisin heti Jallinmäen mutkien jälkeen. Tällöin sain mukavasti etumatkaa takanani tulevaan autoon. Tällöin myös tavallaan käynnistyi “kisa” siitä, saako auto vielä kiinni minut ja pystyykö se ajamaan ohitseni. Jouduin vielä Virtain jälkeenkin puolustamaan paikkaani tekemällä toisen väkinäisen ohituksen Koskimäen Linnunrannan suoran avauduttua. Ohitus oli väkinäinen sen vuoksi, että kauempana tuli vastaan auto. Ehdin kuitenkin ohittaa aivan hyvin, joten ei ohitus ollut vaarallinen. Mutta se ei kuitenkaan ollut tyyliini sopiva. Voisin joka tapauksessa “kisan”. Takanani tullut auto kääntyi Martinniityn risteyksestä.

Pakoputken tulikoe

Ajelin perjantaina Lapualle korjaamaan auton pakoputkea. Kuortaneen jälkeen nappasin videokuvaa digikameralla, kun edessä ajoi mateleva auto, jonka perässä seurasi kaksi muuta autoa. Vaikka letkaa vetänyt auto mateli seitsemääkymppiä ja ajoittain kuuttakymppiä, edes se ei noudattanut Alajärventien risteyksessä olevaa viidenkympin nopeusrajoitusta. Eikö tämä jo kerro jotain rajoituksen mielekkyydestä (mielettömyydestä)?

Lapualla yritin korjata auton pakoputkea, mutta en onnistunut. Sain äänenvaimentimen pöntön pois, koska se oli murtunut irti liitoksestaan, mutta en saanut irti kahta mutteria, jotka pitävät pakoputken liitoslaippoja yhdessä. Hommia haittasi se, että en löytänyt tarvitsemiani työkaluja ja osia ja laitteita korjaamon kaaoksesta.

Jouduin ajamaan takaisin Töysään ilman äänenvaimenninta. Panin pakoputkeen pätkän muoviletkua ääntä vaimentamaan, mutta se irtosi jo muutaman kilometrin ajettuani. Putki ei pudonnut tielle, joten nostin sen auton peräluukkuun. Kuvailin jonkin verran videokuvaa digikameralla ajaessani kohtuullisen kovaa. Parhaimmillaan mittari kävi yli 140 km/t lukemissa, joten ylinopeutta oli yli 60 km/t. Eli “törkeän” raja tuli taas mukavasti ylitettyä. Tarkoitukseni oli todistaa videokuvan avulla, että tuollainen ajaminen ei näytä yhtään miltään. Valitettavasti kuvasta tuli niin heiluvaa, että se on käyttökelvotonta.

Lauantaina lähdin taas Lapualle jatkamaan pakoputken korjaamista. Tällä kerralla minulla oli enemmän työkaluja mukana. Jotta auton ääni olisi hiljaisempi, kiinnitin lähtiessäni muoviputken rautalangalla pakoputkeen ennen kuin lähdin ajamaan. Putki suli poikki jo muutaman kilometrin ajettuani, joten jouduin taas pysähtymään ja nostamaan putken autoon. Nostin sen ensiksi sisälle, mutta koska se haisi kärynneelle, siirsin sen jonkin ajan kuluttua peräluukkuun.

Lapuaa lähestyessäni edessäni ajoi kahdeksaakymppiä mateleva auto. Sen ohittaminen ei sinänsä ollut välttämätöntä, koska matkaa ei ollut enää paljon jäljellä. Tein kuitenkin pari kiihdytystä ohitusta varten, mutta jouduin aina jarruttamaan, kun vastaan tuli autoja. Lopulta ohitin matelevan auton vasta aivan lähellä keskustaa, koska turhat yritykset olisivat muuten jääneet vaivaamaan.

Sain pakoputken jollakin tavalla hitsattua. Puikkohitsauskone ja minun surkea hitsaustaitoni eivät ole yhdistelmä, joka takaisi korjauksen kestävyyden. Mutta parempaan en pystynyt.

Lähdin Lapualta joskus kuuden jälkeen. En kuvaillut kameralla mutta ryyhäilin muuten aivan omaksi ilokseni. Suunnittelin kuvauksia. Sää oli kaunis ja liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Töysää lähestyessäni kiihdytin nopeuden yli 160 km/t lukemaan. Viisari taisi käväistä jossakin 165 km/t kohdalla tai ainakin lähellä sitä. Pakoputki selvisi “tulikokeesta” ja kesti ehjänä perille asti. Talon pihaan ajaessani kello näytti 18:59.

Laskeskelin, että kesinopeudeksi Lapuan ja Töysän välillä tulisi 117 km/t. Tuollainen keskinopeus taitaa olla käytännössä mahdoton, koska matkan varrella on sentään paikkoja, joissa ei voi ajaa noin kovaa. Ehkä olen katsonut ajan väärin, kun lähdin Lapualta. Tuollaiseen keskinopeuteen pääsee, jos ajaa reilusti yli 120 km/t nopeutta aina kuin mahdollista ja siten kompensoi ne tilanteet, joissa ei voi ajaa yhtä kovaa. Esimerkiksi loppumatkasta voisi aivan hyvin ajaa vaikka 130-140 km/t. Kyllä 117 km/t keskinopeus siis juuri ja juuri on mahdollinen, mutta se edellyttää hiljaista liikennettä.

Jos oletetaan, että katsoin lähtöajan vasta kun olin jo ajanut muutaman kilometrin, keskinopeus alenee heti. Laskelmieni mukaan se olisi 109,75 km/t. Tuollainen aika näyttää jo täysin mahdolliselta.

Olisi muuten jännä joskus kokeilla, kuinka nopeasti Töysän ja Lapuan välin voi ajaa pitäytymällä kuitenkin järkevissä nopeuksissa. Kokeilu on vain hirveän riskialtis - ajokortin suhteen. Lauantai-ilta voisi olla hyvä ajankohta, koska silloin liikenne vaikuttaa vähäiseltä. Mutta kokeilu menee pieleen heti, jos joutuu matelemaan jonkun auton perässä. En taida tehdä tällaista kokeilua, mutta sen sijaan voin tehdä lyhyitä kokeiluja joillakin tietyillä väleillä. Mittaan paikat kartasta ja katson, miten paljon kuluu aikaa. Näistä lyhyistä “erikoiskokeista” saa arvion siitä, mitä koko matkaan menisi, jos ajaisi yhtä kovaa.

"Ajettihin" taas kilpaa

Joskus kuuden maissa lähdin ajamaan Lapualle. Naakkamäen suoralla eräs auto alkoi saavuttaa minua, joten lisäsin vauhtia. Auto saavutti edelleen ja ajoimme peräkkäin kahdeksaakymppiä tai kovempaakin Ähtärin kohdalla, jossa on viidenkympin rajoitus. Minulla ei ollut mitään erityistä tarvetta ajaa kovaa, joten päätin valita Lehtimäen reitin. Panin vikun päälle Lehtimäen suuntaan ja toivoin, että takana tuleva auto jatkaisi Alavudelle, ja pääsisin siitä eroon. Mutta enpä päässytkään. Senkin vilkkuvalo syttyi kääntymisen merkiksi. Ei siis auttanut kuin ottaa haaste vastaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut stressaava ajaminen auton edellä mutkaisella tiellä ja odottaminen, missä kohdassa se lähtee ohittamaan. Tiellä ei ole hyviä ohituspaikkoja, joten “hiillostusta” olisi voinut kestää useita kilometrejä. En pidä sellaisesta.

Kiihdytin Ähtärin risteyksestä niin kovaa kuin auto kiihtyi ja sen jälkeen ajoin lähes maksimivauhtia. Otin ratista “ralliotteen” eli pidin kiinni ratin yläosasta, kun tavallisesti pidän kiinni rennosti ratin alaosasta. En sentään ajanut aivan absoluuttista maksimivauhtia, koska eivät tällaiset "kilpailut" ole hengenvaaran arvoisia. Mutta ei kiristämisen varaa nopeudessa kovin paljon ollut. Yritin välttää jarrun painamista, koska jarruvalojen syttyminen ei anna takana ajavalle kovin “coolia” kuvaa. Vain pelkurit jarruttelevat. Tein hidastukset moottorijarrutuksella vaihtamalla ennen mutkaa nelosvaihteelle, jolla muutenkin ajoin mutkaiset osuudet. Nopeusmittarin viisari heilui jossakin sadanneljänkympin paikkeilla ja välillä kai ylikin. Sinänsä se ei ole vielä kova vauhti, mutta mutkaisella ja roudan takia monttuisella tiellä se kuitenkin jo tuntui aivan riittävältä nopeudelta. Kun vauhti oli kovimmillaan, en pahemmin vilkuillut peileihin, koska tien tarkkaileminen vei kaiken huomion. Ja tietysti piti olla varuillaan myös mahdollisten vastaan tulevien (poliisi-) autojen suhteen. Ajaminen noin 60 km/t ylinopeutta voi johtaa ikävyyksiin.

Takana ajanut auto alkoi vähitellen jäädä. Melko sitkeästi se kuitenkin seurasi, joten sekin ajoi aika kovaa. Mihinkään lösövauhteihin ei siis ollut varaa. Lehtimäen kirkonkylän risteyksen jälkeen en enää nähnyt autoa. Viimeinen havainto siitä taisi olla risteystä edeltävältä suoralta. Suunnittelin, että ajan jonnekin sivutielle odottamaan ja annan auton mennä menojaan. Koska matkaa siihen kuitenkin oli paljon, se olisi tuntunut vähän hölmöltä. Olihan sitä paitsi olemassa mahdollisuus, että auto ajaa Lehtimäelle. Itse asiassa pidin tätä mahdollisuutta hyvin todennäköisenä. Paikalliset ihmiset nimittäin innostuvat joskus ajamaan kovaa, mutta läpiajajat harvemmin. Olen ennenkin nähnyt Lehtimäen seudulla kovaa ajavia autoja, jotka ovat ilmeisesti olleet paikallisia.

Vaikka oletinkin, ettei auto enää seuraa, en uskaltanut vielä kokonaan hiljentää vaan ajelin aika reipasta vauhtia aina Lapualle asti. Yhden kerran säikähdin vastaan tulevaa autoa ja tein kovan salamajarrutuksen - turhaan, koska auto oli vain tavallinen auto.

Kuortaneen risteyksessä tein hieman kyseenalaisen tempun, kun kurvasin Alavuden suunnasta tulevan auton nokan edestä niin että melkein kuminkäry haisi renkaista. En halunnut jäädä ajamaan auton perään, joten päätin tehdä ennakoivan “ohituksen”. Se onnistui, ja niinpä auto jäi kauas taakse.

Kuortaneen jälkeen ajelin normaalia matka(yli)nopeuttani. Matka Myllymäeltä Lapualle Lehtimäen kautta oli kestänyt tunnin verran. En tullut katsoneeksi kelloa ennen kuin jonkin ajan päästä, kun avasin television. Kello oli silloin vähän yli seitsemän. Matkaa on noin sata kilometriä.