Kuuma kaakao - mitä sille tekisi?

Vaasassa olin vaihteeksi hetken varsin kiihtyneessä tilassa. Olimme juuri lähdössä Prismasta, ja minulla oli kuuma kaakaomuki kädessäni. Vaihdoin kaistaa, ja joku tyyppi töötötti takanapäin. Olin kai vaihtanut kaistaa sen eteen tai jotain. Ja kuten hyvä lukija tietää, tai ainakin hänen pitäisi jo tietää, en pidä töötöttelyistä. En siedä töötöttelyjä. Niinpä mieleni alkoi kiehua, ja aloin miettiä keinoja vastatoimista. Ensimmäinen ajatukseni oli nousta autosta, kun seisoimme liikennevaloissa, ja käydä paiskaamassa kuumat kaakaot päin tööttelijän naamaa. Tämä olisi kuitenkin ollut liian suoraa toimintaa, joten pakottauduin hillitsemään itseni. Seuraavaksi mietin auton pysäyttämistä liikennevaloissa, jolloin tyyppi ei pääsisi etenemään. Tämäkään ei tuntunut hyvältä, koska sekin olisi ollut liian selvää häiriköintiä. Sitä paitsi minulla OLI edelleenkin kuppi kuumaa kaakaota kädessäni. En siis voinut ajatella myöskään mitään äkkijarrutuksia.

Kun pääsimme risteyksestä, töötöttelijä osoittautui todella kovaksi kaistanvaihtajakaahariksi. Parinsadan metrin matkalla Prisman risteyksestä Neste-huoltamon risteykseen tyyppi oli jo ehtinyt jotain kautta ohittaa meidät ja syöksyä vasemmalle (?) kaistalle kohti Anttilaa ja K-Rautaa. Keinoni protestointiin alkoivat käydä vähiin, varsinkin kun tyyppi heti risteyksen jälkeen kääntyi jonnekin vasemmalle johtavalle sivutielle. Ja minulla oli edelleenkin höyryävä ja loikkuva kaakaokuppi kädessäni. Niinpä päätin, että töötötön sentään tyypille lähtiäistöötötyksen sen kääntyessä risteyksessä ja meidän jatkaessa suoraan kohti seuraava risteystä. Mutta, mutta. En tiennyt, mistä Micran saa tööttäämään. Painelin vilkun viikseä (jossa on Peugeotin tööttö) ja ratin keskustaa, mutta mitään ei kuulunut. Tyyppi häipyi kovasti kaahaten minne häipykin, ja me kurvasimme K-Raudan pihaan. Kiertäessäni sisällä liikkeessä, mielialani oli edelleen kiihtynyt, enkä ollut muistaa, mitä oikein olin aikessa ostaa. Lopulta pakottauduin rauhoittumaan ja etsiskelin maalit sun muut.

Vaasassa olen joutunut kireisiin tilanteisiin muiden autoilijoiden suhteen ehkä enemmän kuin missään muualla. Lihavat pohjalaismoukat ovat kiilaavia öykkäreitä, jotka eivät pysty osoittamaan pienintäkään joustavuutta muita kohtaan eivätkä pienintäkään sietokykyä muiden epätäydellisyyden tai tahattomien virheiden suhteen. Heti vaan tööt, tööt, tööt, tööt, tööt. Pohjalaismoukka kiilaa mielestään väärässä olevan autoilijan vaikka ojaan, jos se toinen ei tee paniikkijarrutusta ja väistä. Minut on kerran kiilattu tällä tavalla, ja se tapahtuikin muuten varsin lähellä tuota Prisman parkkipaikkaa.

No joo, tuo pohjalaista. Omaa töötön käyttöäni kuvaa ehkä hyvin se, että en vieläkään tiedä, mistä Micran saa tööttäämään, vaikka olemme ajaneet autolla jo lähes parikymmentätuhatta kilsaa.

Huono tuuri iskee tuplasti - kenties triplasti

Tapaus 1.

Olin pitänyt ennätyksellisen pitkän kolmen viikon tauon autolla ajamisessa, ja jo ensimmäisellä matkallani sen jälkeen sain sakon. Seuraavassa hieman siitä:

Kärkkäisen tavaratalon liittymää lähestyessäni mietin, mitä kaistaa pitkin pääsisin bensatankille nopeimmin. Valitsin pienen riskin ottaen kaistan, jolla ajaminen vaatii kaistanvaihdon viimeisen liikennevalokurvin jälkeen. Strategia onnistui, ja pääsin ajamaan tankille ennen vieressäni ajanutta autoa. En muista, kääntyikö se edes tankkaamaan, mutta oleellista olikin se, että auto olisi voinut kääntyä.

Tein totaalisen väärän ratkaisun tankkausjonoa valitessani ja jouduin katsomaan kuinka minun jälkeeni tankkauspaikalle tulleita autoja tuli ja tankkasi ja meni samaan aikaan kun minä kyhjötin jonossa joidenkin “hidastankkaajien” takana. Tyyppien toiminta oli kuin hidastetussa elokuvassa: Vaikka on oltu jonossa jo minuuttitolkulla, rahakukkaroa aletaan etsiä vasta kun on ajettu tankin viereen. Autosta ulos ja autoon sisään möngitään kuin etana. Kaikki tapahtuu korostetun hitaasti.

Ajattelin, että minä en aikaile vaan oikein näytän mallia takanani jonottavan auton kuljettajalle. Tankkasin nopeasti ja tehokkaasti, vaikka kukaan ei katsellutkaan. Periaate oli, että kun auton ovi paukahtaa kiinni, autoa jo startataan, ja liikkeelle lähdetään saman tien. Ajattelin, että ehkä tämäkään ei riitä, vaan takanani olevan auton kuski hermostuu odotteluun ja protestoi jotenkin. Taakseni tullut auto oli nimittäin punainen “urheiluauto”, jonka käynnissä ollut moottori piti kauheaa meteliä. Ralliautotyyppinen epämääräinen autonromu siis. Merkki jäi epäselväksi.

Tankkaaminen odotuksineen oli kestänyt ikuisuuden, ja ajattelin että kaikki satojen kilometrien matkalla ohittamani autot ovat varmaan sinä aikana ajaneet ohitseni. Lähdin siis ajamaan moottoritietä takaa-ajomeiningillä, vaikka ketään takaa ajettavia ei ollut. Tarkoitukseni oli ollut ajaa tavanomaista kesänopeutta, ja sellaista olin ajanutkin Lahteen asti. Lahden jälkeen kuitenkin aloin jostakin syystä ajaa en pelkästään kesänopeutta vaan kesäylinopeutta. Ja kuten lukija ehkä jo arvaakin - kukaan ei ole jaksanut lukea tätä sepustusta, joten tämä on pelkästään hypoteettinen lisäys - tällä ratkaisulla oli kohtalokkaan seuraukset. Vauhti kipusi jonnekin 140 kilometriä tunnissa lukemiin, ja jouduin jo vähän löysäilemään, sillä pelkäsin ajokortin menettämistä, jos jään kiinni.

Jossakin Mäntsälän tienoilla - en tiedä tarkkaa paikkaa - huomasin peilistä, että takana ohituskaistalla lähestyy hitaasti auto. Mietin, että mistäs se siihen tuli ja ajattelin, että näyttääpä joku sentään ajavan vieläkin kovempaa kuin minä. Siirryin pois ohituskaistalta antaakseni tilaa tuolle autolle. Ja melkein heti autossa syttyivät poliisiauton valot. Eli pelini oli pelattu. Auto oli silloin vielä ohituskaistalla, ja minä en enää ollut, mutta tajusin, kenelle se valojaan vilkuttaa. Mietin hetken, että pitääkö minun todella pysäyttää autoni ruuhkaisen moottoritien varteen.

Sakon saaminen on aina niin masentava kokemus, ettei siitä haluaisi edes kirjoittaa. Jostakin syystä - ehkä Brasilian reissun aikana kertyneen itseluottamuksen takia - toimin hieman eri tavalla kuin aikaisemmissa sakotustilanteissä. En nöyristellyt poliisille samalla tavalla kuin yleensä vaan esiinnyin jopa hieman koppavasti - jos tällaista sanaa nyt voi käyttää. En alkanut nousta autosta ennen kuin poliisi käveli viereen ja sanoi jotain teennäisen tympeää. Poliisin ääni oli täsmälleen sellainen karkean kova testosteronin karhentama vastenmielinen “poliisimiehen” ääni niin kuin poliiseilla on. Olen ennekin kirjoittanut, että poliisin tuntee radio- ja TV-haastatteluissa usein jo äänestä, vaikka ei tietäisi, että tyyppi on poliisi.

En haluaisi muistella tilannetta yksityiskohtaisesti, koska se oli kuin näytelmää, jossa kumpikaan osapuoli ei sano sitä, mitä todellisuudessa ajattelee, vaan lausuu näytelmään kirjoitettuja repliikkejä. Äänessä oli etupäässä toinen poliiseista, mikäli oikein muistan. “Olipa kova nopeus” ja “Ajo-oikeuteen emme vielä puutu, vaan teko käsitellään sakkoasiana”, tyyppi sanoi jo ennen kuin menin poliisiautoon. Ei tietenkään tarkasti noilla sanoilla, mutta idea oli tuo. Poliisi vihjasi siis peitellysti, että ajokortin lähtö oli ollut jo lähellä. Nopeuteni oli ollut 134 kilometriä tunnissa ja ohitushetkellä poliisin mukaan todennäköisesti enemmänkin. Poliisi esitti tavanomaiset vastenmieliset iänikuiset kliseet kuten että oliko jonnekin kiire ja huomasinko kuinka kovaa ajoin ja olenko ennenkin saanut sakkoja. Vastasin, että nopeuskysymykseen, että onhan autossani nopeusmittari, ja sakkokysymykseen, että “eiköhän sekin selviä tietokoneeltanne”. Tuo viimeksi mainittu oli ehkä kaikkein epäkohteliain kommenttini. Sain 16 päiväsakkoa, jossa oli hyvän kelin vähennystä kaksi päiväsakkoa. Tulottomalla henkilöllä se tekee 115 euroa (yksi päiväsakko 6 euroa + korotus rikesakkorajalle). Jos nettokuukausituloni olisivat 2000 euroa, sakko olisi - mikäli oikein ymmärrän - noin 465 euroa. 1100 euron nettotuloilla sakko olisi noin 225 euroa (en tiedä, mihin päin sentit sakossa pyöristetään).

Suurituloisen sakko on isompi, mutta suurituloisella on todennäköisesti marginaalia eli säästöjä pankissa, mistä hän sakkonsa maksaa. Maksaminen näkyy vain tiliotteessa, mutta se ei näy arkipäivän taloudessa ellei elämäntapa ole se, että eletään koko ajan viimeistä penniä myöten. Pienituloisella 115 euron repiminen sen sijaan näkyy jotenkin käytännön elämässä, koska pienituloinen elää kädestä suuhun, eikä hänellä ole säästöjä, mistä sakkorahan voi ottaa.

Kaksi lipsahdusta poliisiautossa esiintymisessäni tapahtui, mutta ne tapahtuivat vasta aivan lopussa. Ensimmäinen alkoi tilanteesta, jossa etsin ajokorttiani rahakukkarostani, ja kun sitä ei ollut siellä, kysyin poliisilta, että missähän se on. Se oli vielä silloin poliisilla, joka ojensi sen minulle samalla kuin sakkolapunkin. Kysymykseni ajokortista oli vasta alkusoittoa todelliselle lipsahdukselle, mikä oli se, kun kerroin, että kerran ajokorttini jäi poliisiautoon, ja se lähetettiin kirjekuoressa minulle jälkeen päin. Aloin siis höpöttää. Heti perään seurasi toinen lipsahdus, kun sanoin “kiitos” poliisin toivottaessa hyvää joulua. Olin juuri silloin nousemassa autosta. Olin päättänyt, että yritän kaikin keinoin välttää “kiitosrefleksin” silloin, kun poliisi ojentaa minulle sakkolapun ja ajokorttini. Silloin en kiittänytkään, mutta kiitos lipsahti kuitenkin suustani poliisin “hyvää joulua” sanojen jälkeen. En sentään toivottanut poliisille hyvää joulua.

Mikä noissa höpöttelyissäni ja kiitoksissani niin pahaa on? Se, että toimimalla noin osoitin pitäväni poliiseja ihmisinä. Siis inhimillisinä tavallisina ihmisinä, mitä poliisit eivät ole. Kun alunpesin ihmiseksi syntynyt olento ryhtyy poliisiksi eli ammattiin, missä työnkuvana on muiden ihmisten peitelty uhkaaminen ja kiusaaminen ja omista etuoikeuksista ja vallasta nauttiminen, hän muuttuu ei-ihmiseksi ja siirtyy jonnekin humaanisuuden ulkopuolelle.

Eikö ylinopeuteni siis ollut rikos, ja pitäisikö kaikkien saada ajaa niin kovaa kuin he haluavat?

Nykylakien mukaan ylinopeuteni tietenkin oli rikos, mutta universaalin moraalin mukaan se ei ollut, koska en teollani vaarantanut ketään. 134 kilometriä tunnissa hyväkuntoisella sulalla moottoritiellä ei mielestäni ole erityisen kova ja vaarallinen nopeus. Poliisit, jotka itse saavat kaahata “virkatehtävissä” niin kovaa kuin huvittaa, sen parhaiten tietävät.

Pulssini tietysti nousi sakotustilanteessa niin kuin se aina nousee. Pysyin kuitenkin tavallista rauhallisempana. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että voin saada sakon. Mietin jopa tätä asiaa matkan aikana. Ajattelin, että on se harmi, jos saan pelkän rikesakon, joka on “ämmien sakko”. Päiväsakko sen olla pitää. No, sain päiväsakon, joten rikesakko ei jäänyt harmittamaan. Olisin kuitenkin mieluummin saanut päiväsakon vähän yli 20 kilometriä tunnissa ylinopeudesta kuin 34 kilometriä tunnissa ylinopeudesta. En pitänyt poliisin vihjailusta “ajo-oikeudesta”. Minua ärsyttää se, että poliisin sivuilla ei ole selkeän yksinkertaista mainintaa siitä, mitä kovasta nopeudesta ajokortin menettää. En pidä arvailusta näin tärkeässä asiassa. Oletan, että raja voisi olla 36 kilometriä tunnissa, mutta en varmuudella tiedä sitä. 

Sakon saamisen jälkeen seurasi tietysti tavanomainen “posttraumaattinen” jälkisakkoreaktio, eli Lauran mielestä käyttäytymiseni oli “maanista”, kun tulin sen luokse Helsinkiin. Ja maanisuutta seurasi tietysti lopussa masennus.


Tapaus 2.

Sain sakon moottoripyöräpoliisilta juuri kun kuuntelin autoradiosta vanhaa Sundqvistin haastattelua vuodelta 1991. Hidastin varmuuden vuoksi nopeutta, kun näin kaukana moottoripyörän, mutta se ei auttanut. Näin peilistä kuinka moottoripyörä kääntyi perääni, jolloin ajoin linja-autopysäkille odottamaan. Joudun vähän peruuttamaan. Moottoripyöräpoliisi sanoi, että nopeutta oli 110 kilometriä tunnissa, mutta sen jälkeen olin hidastanut kahdeksaan kymppiin. Ihmettelin itsekin, että nopeutta oli noin paljon. Kuvittelin, että sitä oli niin vähän, että saisin korkeintaan kirjallisen huomautuksen.

Juttu ärsyttää ja masentaa sen verran, että en halua muistella yksityiskohtia. Eniten harmittaa se, että menetän ajokorttini, kun saan kolmannen sakon, ja se tapahtuu aivan varmasti. Sakon saatuani ja ajamaan lähdettyäni ajoin ylinopeutta niin kuin tavallisesti. Kahdeksan kymppiä on tuolle tielle täysin sairas nope... hitaus. Nytkin oli hyvä keli ja liikennettä tuskin lainkaan - paitsi se yksi moottoripyöräpoliisi. Eihän tuollaiselta voi suojautua mitenkään. Vaikka yrittäisin olla ajamatta ylinopeutta, ajan sitä joskus vahingossa ja menetän silloin ajokorttini. Rangaistus on täysin kohtuuton maalla asuvalle, jolle oma auto on ainoa tapa liikkua. 

.

Häihin on ehdittävä, vaikka ajokortti menisi

Nukuttuani päiväunet aloin valmistautua häihin lähtöä varten. Touhu oli yhtä rähinää ja hässäkkää niin kuin lähtömme yleensä. Vaikka aikaa olisi puoli vuotta, onnistumme aina järjestämään paniikkikiireen, jossa lopulta on kyse jostakin kymmenestä minuutista.

Lähdimme ajelemaan Seinäjoelle muutamaa minuuttia vaille kaksi. Oli aika kova pakkanen, ja auto kulki nihkeästi alkumatkan. En viitsinyt rasittaa kylmää moottoria. Muutaman kilometrin ajettuamme painoin lopulta kaasua, ja sen jälkeen ajelimmekin kortinlähtövauhtia.* Valitsimme Kalajärven. Muutamat törkeätkin tuli tehtyä matkan aikana, eivätkä tuplatörkeätkään olleet kaukana. Onneksi tie oli Kalajärvelle asti hyvin aurattu. Nopeuksissa kiinnitin huomiota siihen, että moni muukin ajoi ylinopeutta. Esimerkiksi Kalajärvelle ajaessamme eräs auto seurasi meitä ja oli aivan perässämme, kun käännyimme Kalajärvellä Seinäjoentielle. Se oli ajanut perässämme Alavudelta asti. Matka on Google-kartan mukaan 29,4 kilometriä. Kalajärven ja Seinäjoen välillä puolestaan seurailimme pitkään yhtä autoa, joka ohitteli muita autoja. Ohitimme sen lopulta vasta lähellä Seinäjokea sen jälkeen, kun olin jo kerran “missannut” sopivan ohituspaikan. Matka sujui siis nopeasti. Valitettavasti tiellä ajoi kuitenkin myös muutama legaalinynny, joiden takia matka-aikaamme tuli muutama ylimääräinen minuutti. Yhden tällaisen perässä matelimme vähän matkaa (mutta emme vähän aikaa) ennen Jalasjärventien risteystä ja vielä sen jälkeenkin. Auto onneksi kääntyi Umpilammen risteyksestä. Tulimme lopulta kirkon pihaan muutamaa minuuttia vaille kolme ja ehdimme kuin ehdimmekin kirkkoon ajoissa.

*(Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, kortinlähtövauhti on yli 36 kilometriä tunnissa ylinopeutta. Törkeät on yli 51 kilometriä tunnissa ylinopeutta. Tuplatörkeät on nopeusrajoitusvauhti kaksinkertaisena ja ylinopeutta yli 51 kilometriä tunnissa.)

Häät olivat sellaiset kuin häät ovat, joten ei niistä tämän enempää. Jatkotapahtuma oli Kapernaumin vapaa-ajan keskuksessa. Siellä pöydässä istuskellessani mietin vielä ajoamme Töysästä Seinäjoelle ja totesin mielessäni, että itse asiassa minä nautin tuollaisesta ajamisesta. kiireestä ja stressistä en nauti, mutta kovaa ajamisesta nautin, kunhan se pysyy turvallisissa rajoissa. Ajoittain melko suurista ylinopeuksista huolimatta ajamisemme oli mielestäni ollut turvallista. En ottanut muita riskejä kuin sakon ja ajokortin menettämisen riskin. Yli 51 kilometriä tunnissa ylinopeuksissa olisi kai ollut edessä myös käräjäreissu, mutta ei kai sielläkään muuta kuin sakkoa olisi tullut. Tällaista nopeutta ajoimme mm. ennen Kärjen taajamaa. Nopeus ei ollut tarkoituksellinen. Huomasin vain sattumalta kurveista pikku suoranpätkälle kiihdyttäessäni, että mittari näyttää yli 110 kilometriä tunnissa. Ja kun paikalla on sairas 60 kilsan nopeusrajoitus, ylinopeutta tulee yli 50 kilometriä tunnissa. Mittarivirheen takia todellinen ylinopeutemme saattoi jäädä juuri ja juuri alle 51 kilometrin tunnissa, mutta vaikka tässä tilanteessa eivät olisikaan olleetkaan “törkeät” kyseessä, ajelen törkeitä lähes joka päivä kun ajan.

Ohituksissani yli 51 kilsaa tunnissa ylinopeutta on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Tottahan nyt mittari käväisee yli 120 tai yli 130 kilsan nopeuksissa, kun kiihdytän ohitustilanteessa. En tosin edes katso nopeusmittaria ohituksen aikana vaan keskityn auton ohjaamiseen ja ohituksen tekemiseen turvallisesti. Nopeus on yleensä kovimmillaan ohituksen lopussa, jolloin saatan vihdoin vilkaista mittaria ja todeta kuinka kovaa ajetaan. Tämän jälkeen annan nopeuden pudota tavalliseen ylinopeuslukemaan. Tavalliseen perusylinopeuteen. Jos tämä nyt on vielä jollekin jäänyt epäselväksi, niin ajan käytännöllisesti katsoen aina ylinopeutta, ellei edessä ajava hitaampi auto tai jokin muu tekijä pakota ajamaan hitaammin. Myös poikkeuksellisen huono keli voi olla tekijä, josta johtuen en aja jollakin tieosuudella ylinopeutta. Mainitsen nyt vielä sen, että ylinopeus ei ole itsetarkoitus. Pyrin ajamaan turvallista ja järkevää nopeutta ajamiseen keskittyen ja nopeusrajoituksia miettimättä. Turvallinen ja järkevä nopeus nyt vain sattuu useimmiten olemaan ylinopeus. Minkäs minä sille mahdan.

Kaasu - halpa stressilääke

Olin varannut Citroenille katsastusajan klo. 14.00. Sitä ennen piti kuitenkin vaihtaa sytytystulpat. Olin jo eilisen päivän etsinyt tulppa-avainta, ja etsin sitä vielä tänä aamunakin. Kun sitä ei mistään löytynyt, ajoin huoltoasemalle katsomaan, olisiko siellä niitä. En oikein ollut varma, oliko 36 euroa maksanut työkalu tulppa-avain vai mikä. Jätin sen kuitenkin ostamatta ja ajoin Alavudelle, josta löytyi epämääräinen kuuden euron rimpula-avain. Ostin sen. Olin Alavuden reissullani niin hermostunut, että pienetkin asiat, kuten auton mateleminen edessäni kahtakymppiä neljänkympin taajama-alueella, ärsyttivät. Ohitin edellä mainitun auton jo taajamassa, jossa en yleensä ohittele. Päätielle päästyäni ryyhäilin aivan älytöntä vauhtia. Parhaimmillaan mittari näytti jo yli 140 kilometriä tunnissa. Hidastin sentään vähän, kun aloin jo itsekin epäillä, onko tuollainen vauhti enää turvallinen jäisellä ja uraisella ja kuhmuraisella tiellä.

Onnistuin vaihtamaan autoon tulpat. Viedessäni työkaluja (olin hakenut tongitkin avuksi) pakkiin, löysin lopulta sen kadonneen tulppa-avaimen, jota olin etsinyt kaksi päivää. Se oli työkalupakin vieressä. Pakin avonainen kansi peitti sen näkyvistä.

Tutkin myös auton valoja ennen kuin lähdimme koko porukka ajamaan Seinäjoelle. Minulta jäi huomaamatta, että peruutusvalot eivät toimineet.

Vein muun koplan K-rautaan ja lähdin katsastuttamaan autoa. Olin luvannut, että tällä kerralla asian hoidan minä, kun Seija katsastutti auton edellisellä kerralla. En edes olettanut, että auto menisi läpi, eikä se mennytkään. Saimme kuitenkin vikalistan ja kuukauden ajoaikaa, ja niitähän olimme olleet hakemassakin. Hylätyn katsastuksen jälkeen olimme harvinaisen hyvällä tuulella.

Kiire pyhittää keinot

Tarkoitus oli, että menisimme Helsinkiin puoli kymmeneksi, jolloin Millan oli määrä saada avain uuteen asuntoonsa. Heräsin tämä aikataulu mielessäni. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun Milla soitti avaimen antajalle. Uudeksi ajaksi tuli yksi tai viimeistään vartin yli yksi. Minäkin menin uudestaan nukkumaan, koska yöuni oli jäänyt vaatimattomaksi ohuella patjalla. Edellisen yön olin nukkunut paksummalla patjalla.

Lähtö Helsinkiin venyi ja venyi, joten jouduin lopulta ajamaan reipasta ylinopeutta ehtiäksemme perille määräajassa. Kiirettä lisäsi se, että auto piti tankata matkalla Mäntsälän ST1 -asemalla. En ollut tiennyt, että bensaa on niin vähän, että joudumme tankkaamaan. Ryyhäilin kovimmillaan noin 140 kilometrin tuntinopeutta, joten ajokortti oli jo vaarassa. Keskimäärin ajoin kuitenkin hitaammin eli tavallista sakkovauhtia.

Milla ehti juuri ja juuri hakemaan avaimet Roosankadulta.

Kaasu - halpa masennuslääke

Ajelin puolen päivän aikaan Lapualle. Tarkoitus oli ehtiä käydä siellä vielä kaupassa, mutta kaupat taisivat mennä jo kahdeltatoista kiinni. Olin siis myöhässä jo lähtiessäni.

Seinäjoentien risteyksen jälkeen toteutui taas kerran se vanha totuus, että hitaus kumuloituu. Olin ohittanut yhden auton Kuikanpään suoralla, ja matka tuntui sujuvan joutuisasti. Risteyksen jälkeen jäin ajamaan mustan Chevroletin perään. Arvelin, että sen vauhti riittää minulle. Ehkä se olisi riittänytkin, mutta jonkin ajan päästä Chevrolet puolestaan juuttui ajamaan matelevan punaisen auton perään. Ja minä seurasin Chevroletia. Pian takanani ajoi myös auto, jonka olin ohittanut Kuikanpään suoralla, josta ei ollut näkynyt pitkään aikaan enää vilaustakaan.

Punainen auto mateli vielä päätielläkin. Minua alkoi ärsyttää sen matelu niin paljon, että ohitin Chevroletin ja myöhemmin punaisen auton ja vielä yhden auton, joka kääntyi eteeni Laukkasen risteyksestä. Olin Lapualla vähän ennen yhtä. En ollut aivan varma, olisiko K-Kauppa vielä ollut pari minuuttia auki. Siellä oli jotain liikettä, ja pihassa oli autoja. En kehdannut käydä enää kokeilemassa, onko kauppa auki.

Kävin viemässä roskapusseja keräyspisteeseen. Puuhailin jonkin aikaa korjaamolla. Löysin yhden työkaluni (19 mm listan) maasta, johon se oli pudonnut edellisellä käynnilläni. Tällä kerralla pudotin (vahingossa tietenkin) lukon avaimineen ojaan enkä löytänyt sitä. Se jäi sinne. Onneksi oli varalukko.

Lapualla oleminen oli kaiken kaikkiaan aika masentavaa. Joulu on aina masentavaa aikaa, kun muistelee entistä kotia ja entisiä jouluja. Ja niitä kurjia ensimmäisiä jouluja, jolloin koti oli menetetty.

Tulomatkalla ajoin paikoitellen aivan tarkoituksella niin kovaa, että olisin menettänyt ajokorttini, jos poliisi olisi saanut tietää. Syyte törkeästä liikenteen vaarantamisestakin olisi joissakin paikoissa varmaan jo tullut. Olin niin masentuneella tuulella, että otin kiinnijäämisriskin. Ajattelin, että jouluaattohan olisi mitä parhain ajankohta menettää ajokortti sikapoliiseille. Kuvasin ajoa videolle, mutta en tiedä, onnistuiko kuvaus.

Tavallista talviajoa (ajokortti olisi silti lähtenyt)

Katsoin televisiosta dokumentin, joka kertoi vuonna 1952 tapahtuneesta yrityksestä murhata Saksan liittokansleri Adenauer. Sen jälkeen lähdin keittiöön. Arvelin, että Seija tulee nauhoittamaan Strömsönsä, kun se alkaa, enkä oikeastaan enää juuri edes miettinyt asiaa. Seija tulikin ulkoa jonkin ajan kuluttua ja kysyi, onko Strömsö menossa nauhalle. Sanoin, että ei ole, koska en tiennyt, että minun olisi pitänyt nauhoittaa se, enkä enää edes muistanut koko ohjelmaa. Seija sai kauhean rähjäyskohtauksen. Se ryntäsi yläkertaan ja touhusi siellä jotain äänekkäästi. Kolinaa vain kuului. Ajattelin, että se taitaa jo paiskoa tai särkeä esineitä raivoissaan. Onneksi tästä ei sentään vielä ollut kyse.

Seijan rähjäyksen idea oli se, että minun olisi pitänyt etsiä kasetista sopiva kohta, johon Strömsö nauhoitetaan ja vielä nauhoittaakin ohjelma. Seija ei voinut tehdä tätä, koska sen piti aurata pihaa, jotta pääsisimme autolla lähtemään. Yritin selittää, että en saanut mitään ohjeita kasetin kelaamisesta ja nauhoittamisesta. Luulin, että nauha on oikealla kohdallaan, ja Seija tulee itse nauhoittamaan ohjelmansa. Seija oli niin ravoissaan, että se ei edes kuunnellut selityksiäni vaan pelkästään rähjäsi ja haukkui.

Riitainen oli tunnelma vielä silloinkin, kun lähdimme lopulta liikkeelle autolla. Heti pihassa Milla muisti, että sen olisi pitänyt ottaa klemmarilaite mukaansa. Seija ehdotti, että haimme sellaisen Seijan työpaikalta. Niinpä kurvasimme sinne. Käveltyään ovelle Seija huomasi, että sillä ei ollut avaimia mukanaan. Tämän jälkeen ajoimme meidän talomme pihaan, jossa Seija jäi pois kyydistä. Liukas keli, jonka työpaikan mutkassa tekemäni käsijarrukäännös toi esiin, oli järkyttänyt sitä. Se ei uskaltanut lähteä kyytimme Seinäjoelle.

Lähtö oli viivästynyt, joten aikaa oli vähän. Silti oli yritettävä ehtiä Seinäjoelle ennen junan lähtöä, mutta ei kuitenkaan saanut ajaa kovaa. Tuollainen yhdistelmä on vaikea, mahdoton suorastaan. Miten Seinäjoelle saapumista voi edistää, jos matkaan kuluvaa aikaa ei saa vähentää? Pitääkö Seinäjoki siirtää lähemmäksi?

No, tietenkin ajoin melko kovaa. Millakin jo huomautteli vauhdista, kun auto liukui sivuluisussa joissakin mutkissa. Jossakin ennen Alavudentien risteystä edessämme ilmestyi näkyviin auto. Onneksi se ajoi “sivistynyttä” nopeutta, joten meidän ei tarvinnut yrittää sen ohittamista. Seurailimme sitä etäällä pitäen sen kuitenkin näkyvissä. Auto jatkoi Seinäjoen suuntaan kääntyvässä risteyksessä suoraan Kauhavalle päin.

Tuossa Alavudentien risteyksessä tuli taas todistettua Kaaharin lain paikkansapitävyys. Ohitin erään auton ennen risteystä, koska ajattelin, että auto kuitenkin kääntyy risteyksessä edellämme. Mutta sepä ei kääntynytkään vaan jatkoi suoraan aivan niin kuin sen Kaaharin lain mukaan kuuluikin tehdä.

Saavuimme lopulta Seinäjoelle hyvissä ajoin. Milla meni ostamaan lippuaan, ja minä parkkeerasin auton kadun varteen jonkin matkan päähän. Sen jälkeen menin Millan luokse. Junan lähtö tapahtui 13 minuuttia myöhässä, joten meillä oli aikaa odotella. Saatoin Millan vaunuun sisälle. Nappailin kuvia asemalaiturilla.

Menomatkan reipas ajaminen oli jotenkin jäänyt hermostooni, joten ajelin melko vauhdikkaasti paluumatkallakin. Tai oikeastaan vauhdikas ajo alkoi vasta Alavudentien risteyksen jälkeen. Sitä ennen ajelin korkeintaan hyvin lievää ylinopeutta jonoa vetäen sekä Saarikoskentien risteyksen jälkeen jonossa bussin ja muiden autojen perässä. Alavudentiellä vasta panin vaihdin päälle. Siihen oli syynä se, että huomasin erään auton kääntyvän risteyksessä perääni. Halusin nähdä, pystynkö karistamaan sen kannoiltani. Onnistui se vähitellen. Yritin ajaa siten, että en painele jarruja mutkissa, koska auton jarruvalojen syttyminen mutkissa näyttää takaapäin katsoen joko äärimmäiseltä nynnyilyltä tai amatöörimäiseltä ajamiselta tai älyttömältä kaahailulta riippuen nopeuksista. Kerran tai pari kertaa taisin sentään kevyesti painaa jarrua ennen mutkaa, kun huomasin, että vauhtia olisi syytä olla vähemmän.

Kun olin alkuun päässyt, jatkoin ryyhäilyäni aina Töysään asti. Töysää lähestyessäni vauhtini taisi olla kaikkein kovimmillaan. Ilmeisesti ajokortti olisi jo otettu pois (ajokortti tosin putosi kesällä Italiaan, joten sitä ei voitaisi ottaa, jolloin kyseessä voisi olla vain ajokiellon määrääminen ja tietysti kauheat sakot), jos vauhtini olisi tullut poliisin tietoon. No, ei nopeutta ollut kuin hetkellisesti noin 120 km/t. Töysän keskustaa edeltävän mäen takana olevan kahdeksankympin rajoitusmerkin kohdalla panin vaihteen vapaalle ja katsoin, mihin asti auto rullaa. Vauhti loppui noin 150 metriä ennen Töysän ST1-aseman risteystä. Jos alkunopeus olisi ollut 130 km/t, auto olisi ehkä liukunut risteykseen asti. Tätä asiaa tekee mieli kokeilla joskus.

Seinäjoen reissun aikana Seijakin näytti jo rauhoittuneen.

Minullehan ei vilkutella

Iltapäivällä lähdimme Vaasaan. Tarkoituksemme oli katsoa, löytyisikö jostakin korjausopas, jossa neuvottaisiin Opelin korjaamista. Sen jälkeen oli tarkoitus ostaa lämmöntunnistin autoon. Korjausoppaita ei löytynyt, niin kuin olin arvellutkin. Sellainen kuitenkin on olemassa, sillä se mainitaan internetissä. Lämmöntunnistimiakaan ei löytynyt. Tilasin kuitenkin yhden. Se luvattiin tiistaiksi.

Paluumatkalla kävimme City-Marketissa. Sieltä lähtiessämme jouduin vaihteeksi liikennekonfliktiin. Sen taustasyynä oli Seijan hysteerinen valitus ja moitiskelu, joka koski ajamistani, ja joka oli saanut minut aivan hermoromahduksen partaalle. Tai ehkä romahdus on väärä sana, sillä en ollut sillä tavalla hermostunut, että olisin ollut vaarassa pimahtaa. Sanotaan nyt vaikka, että olin stressaantunut. Tämä stressaantuneisuuteni näkyi hermostuneena ajotapana.

Hermostunut ajotapa ilmeni kolmisopista lähtiessämme siten, että ajoin hieman liian täpärällä marginaalilla sivulta lähestyvän auton eteen poistuessamme parkkialueelta. Asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa, ellei sivulta tulleen auton kuljettaja olisi osoittanut mieltään sytyttämällä pitkät valot ja ajamalla ne päällä perässämme. “Minullehan ei vilkutella” -prosessini käynnistyi saman tien, ja painoin jarrut pohjaan tarkoituksena katsoa, miten vilkuttelija siihen reagoi. Se reagoi töötöttämällä ja tökkäämällä lopulta kevyesti peräämme, kun tyypin auto ei pysähtynyt liukkaalla. Tämän jälkeen lähdin ajamaan normaalisti. Seuraavan risteyksen jälkeen takana tullut auto ajoi suoraa menevää kaistaa pitkin ohitsemme, kun olimme kääntymässä moottoritielle. En tarkoituksella katsonut sinne suuntaan. Seija ja Milla sen sijaan katsoivat ja kertoivat kahden naisen näyttäneen autosta keskisormea. Toinen oli työntänyt kätensä ulos ikkunasta. Mia oli näytellyt takaikkunasta vastaan omia sormimerkkejään. Perään ajanut auto oli ollut jokin hieno Mersu. Itse en nähnyt tuosta autosta muuta kuin valot.

Loppumatka Töysään sujui syvän hiljaisuuden merkeissä. Seija ei kommentoinut ajamistani muuten kuin äännähtelemällä silloin tällöin peloissaan ja puristamalla penkin reunoja. Syynä ei ollut kova ajamiseni vaan tavalliset asiat kuten auton pienet sivuttaisheilahdukset, joita tapahtuu väistämättä rösöisellä tien pinnalla tai joita tapahtui siksi, että ohjaamiseni jossakin vaiheessa vähän herpaantui. Siis tavallista ajamista.

Jostakin syystä tuo jarrutus-peräänajo-töötötys-prosessi ei kaivellut minua aivan yhtä paljon kuin tällaiset tapaukset yleensä. Olin vain masentunut.

Valvoin myöhään yöhön, suorastaan aamuun. Yö on nimittäin ainoa aika, jolloin tietokoneella voi olla rauhassa.

Kuvasin, kun ajoin ja ajoin, vaikka en kuvannutkaan

Kävin Lapualta lähtiessäni Sokoksella. Ajoin vanhaa tietä pitkin Tukkinevan risteykseen asti. Kuvasin taas matkalla videokameralla ryyhimisiäni ja ryyhin, vaikka en kuvannutkaan. Pitkällä suoralla ennen Seinäjokea ajoin sataaviittäkymppiä ja ehkä vähän ylikin. Ylinopeutta oli vaivaiset 70 kilometriä tunnissa. Joopa joo. En itsekään tiedä, mihin tällaisilla kokeiluilla pyrin. Minua harmittaa se, että auton etupyörän laakeri jurisee. Kovaa vauhtia ajaminen ei luultavasti tee sille hyvää.

Poliisivaltio ja epäilyn yhteiskunta

Olimme käymässä Siltamäessä. Mietin, mihin veisimme auton yöksi. Koska pysäköintikiekko oli jäänyt Töysään, päätin ajaa auton sillan alle, jossa ei tarvitse käyttää pysäköintikiekkoa. Seija kuitenkin oli nihkeä tälle ratkaisulle ja väitti, ettei kerrostalon pihassakaan tarvitse mitään kiekkoa. Se muka ehti nähdä ohi ajaessamme, ettei siinä ollut mitään kylttiä, jossa mainittaisiin kiekosta. Olin täysin varma, että siinä oli, mutta todistaakseni asian Seijalle, tein kuitenkin U-käännöksen, ja palasimme parkkipaikalle. Tietysti siinä oli juuri sellainen liikennemerkki kuin olin muistanutkin.

Käänsimme auton ja olimme ajamassa pois, kun Seija yhtäkkiä huomautti nähneensä valon eräässä ikkunassa juuri siinä talossa, missä Millan kämppä on. Pysäytin auton ja peruutin parkkipaikalle nähdäkseni, missä ikkunassa valo oli. Koska auton ikkunat olivat huurussa, en nähnyt aivan tarkkaan taakse ja jouduin hieman korjaamaan peruuttamista. Auton renkaat olivat osuneet hieman reunakiveykseen. Peruuttaminen onnistui tästä eteenpäin moitteettomasti. Todettuani, että valo ei näkynyt Millan kämpän ikkunasta lähdin ajamaan pois parkkipaikalta. Juuri kun olimme aikeissa ajaa kadulle, paikalle syöksyi poliisiauto ja kiilasi tien tukkoon edessämme. Auton siniset valot sekä punainen valo alkoivat vilkkua. Huokaisin epäuskoisena, että taasko ne siat ovat kimpussani.

En tietenkään muista sanasta sanaan, mitä poliisit sanoivat enkä edes halua muistella. Toinen niistä oli mies ja toinen nainen... vai pitäisikö sanoa, että ne olivat karju ja emakko... hah, hah. Kumpikin nousi autosta. Ei tarvinne kertoa, kumpi nousi kuljettajan paikalta.

"Tarkastetaanpas ajokunto" tai jotain sinne päin, miespoliisi sanoi ja kaiveli esiin pillejään. Nainen ei puhunut koko aikana mitään. Kun ajokunnossa ei näkynyt olevan mitään vikaa, tyyppi kysyi ajokorttia ja rekisteriotetta. Rekisteriotetta piti hieman etsiä, ja Seija penkoi hermostuneena hanskalokeroa. Lopulta ote löytyi. Olin pelkkää hyvää tuuria tai ihmeellinen sattuma, että poliisit eivät lopulta löytäneet huomautettavaa ellei siksi katsota tyypin toteamista, että "katsastettukin on". Autohan nimittäin oli katsastettu vasta pari päivää aikaisemmin ja lähes kaksi kuukautta määräajasta jäljessä. En osaa sanoa, kiinnittikö poliisi huomiota tähän ristiriitaan.

Ennen kuin poliisit poistuivat, miespoliisi sanoi, että epäilyttävä... en ole täysin varma, käyttikö se juuri tätä sanaa... liikehdintämme tai auton epäilyttävä liikehdintä, oli kiinnittänyt tyyppien huomion. Ensiksi olimme olleet ajamassa pois parkkipaikalta ja sitten peruuttaneetkin sinne takaisin. Tulkitsin poliisin puheen niin, että tyyppi odotti minun selittävän, mistä oli kyse. Niinpä kerroin melko sekavasti ja takerrellen, että olimme nähneet valon eräässä ikkunassa talossa, johon aioimme mennä, ja että olin peruuttanut katsomaan, näimmekö todella sen valon. Menin jossakin määrin sekaisin puheissani ja änkytin ensiksi jotain tyttären asunnosta ja siinä asunnossa palavasta valosta ja korjasin sitten, että tarkoitankin eräässä toisessa asunnossa palavaa valoa (ainoa näkynyt valohan oli nimittäin palanut toisessa asunnossa). Sekoiluuni vaikutti paitsi hermostuneisuuteni osittain myös se, että en halunnut paljastaa meidän menevän yöksi Millan kämppään - joka on opiskelija-asunto. "No, se selittääkin asian", poliisi lopulta totesi. Kun tämä keskustelu oli käyty, tyypit menivät autoonsa ja häipyivät. Sen jälkeen veimme automme sen sillan alle, mihin alun perinkin olimme menossa.

Olin tietysti täysin poissa tolaltani tämän tapahtuman jälkeen. Kun olimme menneet muka nukkumaan, makaisin sängylläni sydän yhä pamppailleen ja asiaa mielessäni hautoen. Olin sitä mieltä, että Suomi on täydellinen poliisivaltio ja tilanne tulee vielä tästäkin pahenemaan. Kolme poliisin kynsiin joutumista kahden kuukauden aikana - sekä näiden lisäksi ainakin yksi valvontakameran kohteeksi joutuminen. Kolme puhallusta alkometriin. Seurauksena tähän mennessä yksi kirjallinen varoitus, yksi sakko ja rekisterikilpien väkivaltainen repiminen autosta. Ja mitä vielä on tulossa.

Kun unesta ei tullut mitään, aloin lukea erästä Seijan kirjaa. Rupesin nukkumaan vasta joskus puoli viiden maissa.

Muistoja talvisilta taipaleilta

Tulomatkalla kävin Lapuan ABC-huoltoasemalla ostamassa digikameraan patterit, sillä kamerasta loppui virta, ja olin unohtanut varta vasten lataamani varapatterit kämpille. Tarkoitukseni oli kuvata hirsihuviloiden runkoja Lapuan talotehtaan ulkovarastossa, jonne olin saanut avaimet. Reissu sinne osoittautui kuitenkin paitsi turhaksi myös aika epämiellyttäväksi. Ensinnäkään avaimeni ei käynyt lukkoihin. Toiseksi pikkukenkäni kastuivat litimäriksi kahlatessani lumessa. Ja kolmanneksi (liittyy osittain tuohon edelliseen asiaan) auto juuttui kiinni lumeen. Onneksi !!! Seija oli pakannut lumilapion mukaani ikään kuin aavistaen, mitä tapahtuisi (olenko jo niin ennakoitava?).

Riehuin auton kanssa noin 45 minuuttia ennen kuin pääsin pois talotehtaan risteyksestä. Onneksi olen "huippuamattilainen" auton irrottamisessa lumesta, joten totta kai sieltä selvisin. Kyse oli lähinnä siitä, joutuisinko työskentelemään puoli tuntia, tunnin vai seuraavan päivään asti. Auto ei sinänsä ollut missään syvässä hangessa vaan melko ohuessa puuterimaisessa lumessa, jonka alla oli jäinen pinta. Pahin asia oli jyrkkä ylämäki. Sain auton lopulta nousemaan mäkeä ylös, kun hain kolme lapiolista sepeliä talotehtaan varastorakennuksen alta ja levitin sen auton renkaiden eteen noin 5-6 metrin matkalle.

Seinäjoelle asti ajelin reipasta vauhtia ja lepuutin näin hermojani auton juuttumisen aiheuttaman stressin jäljiltä. Kaahaushan on nimittäin mitä parasta hermolepoa. Seinäjoen jälkeen näin tien varressa vastakkaisella puolella poliisiauton, joka ohi ajettuani teki U-käännöksen tiellä ja lähti perääni. Muutaman sadan metrin päässä Töysän suuntaan oli valkoinen farmariauto pysäköitynä tien varteen, ja sekin lähti ajamaan perässäni ennen poliisiautoa. Tai ennen/jälkeen - asialla ei taida olla suurta merkitystä, koska oletin tämänkin auton olevan poliisiauto.

Oli älyttömän hermoja stressaavaa hulluutta kitua noiden autojen edellä Töysään asti nopeusmittaria silmät tapillaan tuijottaen. Tuollainen ajaminen on sairasta. Siis aivan oikein: Nopeusrajoituksen orjallinen noudattaminen on sairasta. Mutta minkäs mahdat, kun poliisit ajavat perässä. Kun vauhti joissakin kohdissa vahingossa karkasi yli kahdeksaankymppiin, ajoin hetken päästä tarkoituksella alle kahdeksaakymppiä, jotta keskinopeus ei noussut yli kahdeksankymppin eikä välimatka poliisiautoihin kasvanut. Automme rekisterivalot eivät taaskaan palaneet, ja se huolestutti minua. Onneksi takavalo sentään sattui palamaan. Sehän on nimittäin sellainen, että se syttyy vain kopauttamalla.

Olisin halunnut periaatteen vuoksi ja poliisia uhmatakseni ajaa edes vähän matkaa ylinopeutta lähellä Töysää ja suunnittelinkin sellaista siinä vaiheessa, kun etäisyys poliisiautoihin oli pitkä. Töysää lähestyessäni ne kuitenkin olivat jo lähempänä, joten en uskaltanut ottaa riskejä. Hidastin taajama-alueen merkin kohdalla oikein jarrua mielenosoituksellisesti painaen, jotta jarruvalot palaisivat mahdollisimman pitkään ja näyttäisivät minun varmasti hidastavan ennen merkkiä eikä yhtään sen jälkeen. Yök. Kun vihdoin käännyin Töysän risteyksestä paikallistielle, eivätkä poliisit näyttäneet seuraavan, toteutin vihdoin haluni ajaa ylinopeutta, vaikka ei sillä tässä vaiheessa enää ollut merkitystä. En sitä paitsi yleensä edes aja Töysän keskustan tiellä mainittavaa ylinopeutta, vaikka rajoitus on niinkin hiljainen kuin 40 km/t. No, ok, tietysti vähän joskus, mutta ei "mainittavasti".

Poliisin oleminen aina ja joka paikassa on jotenkin älyttömän masentavaa. Poliisivalta on niin totaalista. Olen tottunut siihen, että pienillä hiljaisilla teillä uskaltaa ajaa "vapaata" nopeutta, koska eivät poliisit kuitenkaan siellä kyttää. Nyt ne kuitenkin ajavat oikein kahdella autolla iskemässä autoilijoiden kimppuun. Ensimmäinen mittaa vastaantulevan auton nopeuden ja takana tuleva iskee. Tuohan on täysin ehdoton saalistuskoneisto, jota ei voi välttää mitenkään. Jokainen vastaan tuleva auto voi olla poliisin tutka-auto.

Kun pihaan ajettuani laahauduin masentuneena ja housut ja kengät märkinä television ääreen, niin eikös sieltä pamahtanut esiin poliisikoulun mainos, jossa värvättiin poliiseiksi haluavia. INHOTTAA!!! Voi törky, kun haluaisin tehdä oman versioni tuosta mainoksesta.

Maalailisin siinä ensiksi tasa-arvoa ja vapautta ja muita positiivisia ihanteita ja kääntäisin asian sitten yhtäkkiä ympäri kysymällä, että eivätkö tällaiset asiat olekin lällää. Kuka nyt haluaisi olla "tasa-arvoinen". Eikö olisi parempi olla muiden yläpuolella? Kysyisin, etkö nauttinutkin siitä, kun jo hiekkalaatikolla kiusasit pienempiä lapsia. Tai kun hakkasit heikompia oppilaita koulussa. Oliko sinusta kiva ilmiantaa kavereita ja livistää itse vastuusta? Vai yllytitkö heitä vain taustalla ja katsoit kun he jäivät kiinni. Lunttasitko? Valehtelitko? Jos vastaat yhteen tai useampaan kysymykseen myöntävästi, meillä voisi olla homma sinulle. Ryhdy poliisiksi. Voit kiusata ja nöyryyttää muita enemmän kuin koskaan olet osannut kuvitellakaan. Voit olla luokan... ei vaan koko kaupungin... kingi. Saat luvan hakata ja tappaa. Saat luvan ajaa niin kovaa kuin auto kulkee - vaikka kaduilla ja jalkakäytävillä, jos se miellyttää. Saat tehdä kaikkea sellaista, mitä muut eivät saa tehdä. Saat niin paljon valtaa ja oikeuksia, että Jumalakin on kateellinen. Vain mielikuvituksesi asettaa rajat. Tule haastatteluun. Me katsomme, onko sinussa ainesta.

Inhoan poliiseja. Ne ovat eniten yleistä elämänlaatua haittaavaa elollisten olijoiden joukko maailmassa.

Kun teho ei riitä, niin se ei riitä

Olimme tulleet Superfast-lautalla Saksasta, ja seuraava etappimme oli Oulu. Lähdimme ajamaan pohjoista kohti, kun asiat Helsingissä oli saatu päätökseen. Kävimme matkalla Ikeassa syömässä hotdogit. Pysähdyimme myös Heinolan City Marketissa.

Matkalla olisi pitänyt kuvata videolla, sillä sen verran mielenkiintoisia asioita tapahtui perjantain vilkkaassa liikenteessä. Minulla oli kuitenkin sen verran “pökerö” olo Superfast-jääkaapin jäljiltä, että en jaksanut viritellä videoita. Toinen syy oli se, että Seija oli väsynyt ja pahalla tuulella, eikä silloin kannata tehdä mitään.

Videokuva olisi ollut kiistaton todiste siitä, kuinka isompien autojen kuljettajilla on pakkomielle ohittaa Yaris hinnalla millä hyvänsä. Moottoritiellä tämä ilmeni mm. siten, että ajaessani ohituskaistalla parin auton perässä, takana ajanut iso Opel lähti provosoivasti ohittamaan meitä oikean kaistan kautta. Se ei kuitenkaan ajanut täysin ohitsemme vaan puoliksi vierellemme. Sen jälkeen se siirtyi ajamaan parin metrin päähän takapuskuristamme. Lopulta en kestänyt enää sen pelleilyä vaan ajoin pois ohituskaistalta ja päästin sen ohitsemme. Samalla meni tietysti muitakin autoja. Eli Yarisin piti päästää “arvokkaampi” auto edelleen, vaikka Yarisilla olisi ollut oikeus ajaa ohituskaistalla, koska siinä oli jono eikä jono kulkenut sen kovempaa kuin se kulki. Turha ohituskaistalla jumitteleminen ei tietenkään ole hyvä asia, mutta siitä ei nyt ollut kyse vaan jonossa muiden perässä, ajamisesta.

Vastaavia pakko-ohituksia tapahtui muuallakin. Joutsan lentokenttäsuoralla painoin vaivihkaa kaasua ja yritin saada takaa lähestyvän auton luopumaan ohitusyrityksestään ennen meitä, koska lentokenttäsuorakin oli päättymässä. Mutta tyyppi ei antanut periksi vaan runnoin ohitsemme lähes vastaantulevia hipoen paikassa, jossa lentokenttä oli jo loppunut. Yarisin ohi oli päästävä, maksoi mitä maksoi.

Viimeisin tuon tyyppinen ohitus tapahtui pitkässä mäessä Äänekosken jälkeen. Sanoin Seijalle jo muutamaa kilometriä aikaisemmin, että Jyväskylästä asti perässämme ajaneet autot tulevat ohittamaan meidän siinä mäessä, emmekä todennäköisesti mahda asialle mitään. Emmekä mahtaneet. Painoin kaasua varpaat punaisina, mutta kun auto ei kulje kovempaa niin se ei kulje. Mittari näytti satakolmekymppiä, mutta autot ajoivat väkisin ohitse. Autot kääntyivät Viitasaaren pohjoispuolella jonnekin Iisalmen suuntaan. Koko Jyväskylän ja Viitasaaren välisellä matkalla ne eivät ajaneet juurikaan yli satasta paitsi jonkin aikaa ohituksen jälkeen. Ne eivät myöskään ohittaneet muita henkilöautoja. Meidän automme ohituksen voi tietysti osittain selittää haluna ohittaa rekka ennen ohituskaistan loppumista, mutta...

Yritin juonitella tilanteessa siten, että vähensin nopeutta ennen mäkeä jättääkseni tilaa kiihdyttämiselle. Edellämme ajoi asuntoauto, jonka ohitin heti ohituskaistan alkaessa. Kiihdyttämisen optimoiminen siten, että vauhti on maksimissaan juuri ohitushetkellä, eikä tarvitse painaa jarrua, on vaikeaa. Tällä kerralla suunnitelma eri täysin onnistunut. Olisi pitänyt ottaa kovempi alkuvauhti.

Yritin tietenkin katsoa löytyisikö jossakin vaiheessa tilaisuus “kosto-ohittamiseen”, mutta vastaan tuli koko ajan niin paljon autoja, että ohittaminen ei ollut mahdollista. Ohituskaistalla se ei tietenkään ollut mahdollista, sillä ohituskaistat ovat ylämäessä. Ohitusyritys olisi johtanut vain nöyryyttävään tappioon. Jos Seija ei olisi ollut kyydissä, olisin ehkä pystynyt ohittamaan autot jossakin tilanteessa, mutta se olisi edellyttänyt sen verran “urheilumieltä” ettei sitä voi edes ajatella, kun Seija on mukana.

Ajelua sekuntikello kädessä

Ajelin eilen taas vaihteeksi Lapualle. Tankkasin mennessä viisi litraa kallista bensaa Kuortaneella ja tankin täyteen Lapualla, jossa bensa on halvempaa. Ajamiseni oli rentoa ja rauhallista jonnekin Lakamäen tienoille asti kunnes edelläni madellut auto (jonka ensimmäinen ohitussuunnitelmani meni pieleen siksi, että se ohitti asuntoauton - olin suunnitellut ohittavani ne molemmat) sai minut hermostumaan. Kun vihdoin pääsin ohittamaan auton, ajoin vähän aikaa kuin hullu pelkästään purkaakseni paineita, joita matelu aiheutti. Halusin, että ohittamani auton kuljettaja ei näe minua edes pitkillä suorilla - eikä nähnyt.

Lapualla jatkoin puuhiani. Tulomatkalla ajoin Seinäjoen kautta ja kävin katsomassa Seinäjoen rautatieasemaa.

Hommat jäivät Lapualla niin pahasti kesken, että lähdin tänään uudestaan sinne. Jostakin syystä - yksi syy on lentopelko tulevan amerikanmatkani takia - olin älyttömän stressaantunut ja jännittynyt. Stressi oli aivan sietämätön. Jännittyneisyys näkyi tietysti myös ajamisessani. Aivan tolkutonta vauhtia en sentään ajanut enkä myöskään tehnyt mitään kovin kummallisia virheitä tai temppuja ajaessani - ellei sellaiseksi lasketa sitä, kun ohitin rekan heti Seinäjoen ulosmenotien tietyöpaikalle olevan lyhyen kiertotien jälkeen. Heti tarkoittaa sitä mitä sana tarkoittaakin eli ohitus tapahtui ennen kuin rekka ehti kiihdyttää vauhtinsa normaaliin ajonopeuteen. Vaikka ohitukseni näyttikin ehkä vähän moukkamaiselta, olin tyytyväinen ratkaisuun. Sain nimittäin hyvän etumatkan takanani tulleisiin autoihin - jotka olin ohittanut hetkeä aikaisemmin. Vastaan tuli myöhemmin autoja, ja seuraava tilaisuus rekan ohittamiseen olisi ollut ties milloin.

Mainitsen nyt tässä saman tien, että paluumatkalla Töysään ajoin samassa paikassa niin kovaa, että auton hallinnassa alkoi jo olla ongelmia. Auto melkein hyppäsi ilmassa. Kiertotiellä on kolmenkympin nopeusrajoitus, ja minulla oli vauhtia ties kuinka paljon.

Menomatkaltani muistuu mieleen vielä yksi ohitus. Tein sen ennen Seinäjokea. Lähestyin takaa päin kahta autoa aikeenani ohittaa ne. Juuri kun olin lähdössä ohitukseen, edessäni ajanut auto alkoi myös siirtyä ohituskaistalle. Sen kuljettaja ilmeisesti huomasi minut ja vetäytyi takaisin oikealle kaistalle. Ja niinpä minä painoin vain kaasua ja annoin auton kulkea. Ajoin ohituksen jälkeen jonkin aikaa melko kovaa karistaakseni autot kunnolla taakseni. Halusin, että jälkimmäisenä ajaneen auton kuski ei edes näkisi autoani seuraavilla suorilla. Tilanne oli hieman samanlainen kuin eilinen tapaus.

Kuten jo aikaisemmasta tekstistäni käy ilmi, ajoin Seinäjoen kautta Töysään. Aikaa kului melko tarkalleen 56 minuuttia, mikä tekee keskinopeudeksi vaivaiset 99,2 kilometriä tunnissa. Alkumatkasta ajelin hissukseen ja popsin eväitä. Loppumatkalla innostuin vähän ryyhimään - en yleisesti ottaen kovaa, mutta yhdessä mäessä vauhtia taisi olla jotain 130 kilometriä tunnissa tai enemmän. Nopeutena se ei ole mitään kyseisessä paikassa eikä muuallakaan, mutta tielle keväällä asetettu sairas kahdeksankympin nopeusrajoitus tekee tuollaisesta vauhdista kuitenkin “kaahaamista”. Ylinopeutta 50 kilometriä tunnissa - kuulostaa ehkä pahalta, mutta ei ole mitään.

Ähtäri-Seinäjoki tien alennettu nopeusrajoitus hidastaa matkaani, vaikka ajankin ylinopeutta. En nimittäin enää uskalla säännönmukaisesti ajaa noin 120 km/t matkanopeutta vaan joudun ajamaan hitaammin. Ajamiseni on olevinaan “kaahaamista”, vaikka viime kesän ja sitä edellisten kymmenien kesien nopeusrajoituksen mukaan se on korkeintaan lievää ylinopeutta.

Hermostunutta ohittelua

Lähdin puolen päivän paikkeilla ajamaan Lapualle. Matka sujui normaalisti jonnekin lähelle Virtalaa, mutta sen jälkeen ajaminen alkoi muuttua stressaavaksi oman perushermostuneisuuteni ja masennukseni sekä eräiden tapahtumien takia.

Kaikki alkoi siitä, kun seurailin edelläni reipasta vauhtia ajavaa moottoripyörää. Olin juuri kaivanut videokameran esille kuvatakseni hieman sitä, kuinka rentoa asiallista vauhtia (120 km/t) ajavan moottoripyörän perässä on ajella. Takanani tuli auto lähes samaa vauhtia. Yhtäkkiä moottoripyörä hidasti huomattavasti nopeutta joidenkin mitättömien tietöiden tai minkä lieneekään takia. Seurailin jonkin aikaa sitä kunnes ohitin sen.

Ohituksesta alkoi henkinen paine jatkaa ajamista niin kovalla vauhdilla, että en vain olisi ohittamani moottoripyörän tiellä. Ohitin yhden auton Virtalan suoralla, joten sain mukavasti etumatkaa moottoripyörään ja sitä seuraavaan autoon. Kaikki näytti hyvältä, kunnes eteen ilmestyi mateleva tukkirekka. Tähän saakka ajamiseni oli ollut vielä normaalin rajoissa, sillä hermostunut olotilani ei näy auton ulkopuolelle - ellen tee jotain. Ja Leppälänkylän jälkeen päätin tehdä. Ohitin edelläni ajaneen henkilöauton suoralla, joka on ennen Kuortaneen suoraa. Ohituksen tarkoituksena oli valmistautua ohittamaan rekka Kuortaneen suoralla. Mutta minäpä pidinkin kaasun pohjassa henkilöauton ohitettuani ja ohitin samalla kyydillä vielä rekankin. Asian teki kiusalliseksi se, että rekan ohittaminen tapahtui jo täysin keltaisen viivan kohdalla. Ohitus näytti siis todennäköisesti sikatörkeältä. Olin niin hermostunut, että en oikein edes tiennyt, mikä vaihde autossa oli päällä. Saatoin huudattaa vahingossa moottoria kolmosella aivan liian pitkään. Ohitus sinänsä onnistui hyvin, vaikka seuraavaan kurviin tulinkin ajaneeksi jo vähän liian kovaa. Tiedostin kuitenkin tilanteen ja potentiaalisen vaaran, joten tilanne oli jokseenkin hallinnassa.

Rekan ohitus loi vielä uusia paineita, mitkä näkyivät siten, että ryyhäilin Alavus-Lapua -tielle erään auton perässä kohtalaisen pienellä marginaalilla. Jos en olisi tehnyt näin, olisin juuttunut risteykseen ties kuinka pitkäksi ajaksi, jolloin ohittamani rekkakin olisi ehkä jo ajanut paikalle. Päätiellä ajoin sentään hitaasti ja rauhallisesti.

Täyttä hulluutta

Lähdin jossakin vaiheessa puolen päivän maissa Lapualle. Olin pakannut autoon vanhan lastensängyn puolikkaan, joten jouduin istumaan aivan sika-ahtaasti. Penkki oli etuasennossa, ja virta-avain painoi ärsyttävästi polveeni. En saanut ajoasentoa siedettäväksi millään.

Huonosta ajoasennosta huolimatta matka meni rauhallisesti ja normaalisti - Kuortaneen risteykseen asti. Siinä koin jonkinlaisen henkisen “pimahduksen”, mistä alkoi puoli tuntia kestänyt stressaava hulluus, jota seurasi lamaava masennus. Olin ollut koko ajan hieman hermostunut epämukavasta ja suorastaan kivuliaasta ajoasennosta johtuen, mutta sain pidettyä tunteen näkymättömissä alkumatkan ajan. Ohitin pari autoa ennen Kuortanetta ja nämä ohitukset olivat vielä melko normaaleja, vaikka vauhti kiihtyikin ohitusten aikana melko kovaksi (hidastin nopeutta Kuortanetta lähestyessäni ettei aivan ajokortti menisi).

Siitä, että en Töysän ja Kuortaneen välillä mitenkään hirveän kovaa ajanut kertoo se, että eräs taksi, joka juuri ja juuri ehti luikahtaa (olisin ehtinyt kurvata sen eteen, mutta en viitsinyt) ohitseni Virtalan risteyksessä, oli jättänyt minut matkan aikana jo kauas taakseen, ja vasta Kuortaneen risteystä lähestyessäni sain sen uudestaan näkyviin. Taksin ja minun välissä oli kaksi tai kolme autoa. Yksi autoista kääntyi sivutielle ennen Kuortaneen risteystä, ja taksi kääntyi Alavuden suuntaan. Taksi ei ole tässä kertomuksessa kuitenkaan pääosassa vaan pienehkö tummanvihreä autonkoppero (sellainen, joka tyypillisesti ajaa hiljaa, ja jonka kuljettaja usein on nainen), joka jäi kauaksi risteyksestä ilmeisesti siksi, että kuljettaja ei uskaltanut ajaa oikealle kääntyvän taksin viereen kääntyäkseen vasemmalle. Tilaa oli vaikka kuinka paljon, joten tuollainen nynnyily oli myrkkyä pinnan alla olevalle perushermostuneisuudelleni. Rähjäsin ääneen, mitä hullua se siinä nyhjäilee, ajaisi nyt eikä hidastaisi minun matkaani. Jääminen taksin varjoon tarkoitti nimittäin sitä, että vihreän auton kuljettaja ei nähnyt kunnolla päätiellä kulkevia autoja ja menetti siten mahdollisen tilaisuuden ajaa tielle silloin kun siellä on tyhjää. Ja mikä pahempaa, auto voisi ehkä itse ehtiä luikahtaa päätielle, mutta sen hidastelun takia minä en ehtisi samasta välistä vaan joutuisin jäämään odottamaan, jolloin aikaisemmin ohittamani autot saavuttaisivat minut ja niiden ohittaminen olisi ollut turhaa. Tällainen ajatus inhotti minua kaikkein eniten. Eli tyyppi nynnyilisi ja hidastelisi ja maksattaisi nynnyilynsä ja hidastelunsa minulla.

Kun vihreä auto vihdoin kääntyi risteyksessä Kuortaneen suuntaan, etelästä lähestyi auto jo melko lähellä niin kuin olin pelännytkin. Olin kuitenkin päättänyt, että vihreä auto ei saa tehdä minulle sitä, mikä näyttää olevan tapahtumassa, joten kurvasin sen perään ja kiihdytin täysillä saadakseni välimatkaa takaa lähestyvään autoon. Kun olin päässyt kiihdyttämisen alkuun päätin samalla ohittaa myös vihreän auton, koska sen mateleminen ärsytti minua. Risteyksestä kiihdyttämään lähtevää autoa ei tietenkään heti pitäisi ohittaa ennen kuin sen vauhti on kiihtynyt normaaliksi matkavauhdiksi - minua itseänikin ärsyttää, jos joku ohittaa minut tuollaisessa tilanteessa - mutta koska vihreän auton ajotyyli näytti nynnymäiseltä, päätin kuitenkin ohittaa sen. En sentään ohittanut sitä aivan heti risteyksen jälkeen, joten sillä oli ollut jo mahdollisuus kiihdyttää nopeuttaan matkavauhtiin. Jos se ei ollut näin tehnyt, niin omapahan oli vikansa.

No kilpa-ajohan siitä melkein kehittyi. Vauhtini taisi nousta jonnekin sadanneljänkympin paikkeille ennen kuin olin päässyt vihreän auton edelle. Jatkoin kovaa ajamista saadakseni välimatkan lisääntymään, ja kyllähän se lisääntyikin. Ongelma oli vain se, että edessä ajoi pitkä jono autoja, jotka vähitellen saavutin.

Ajettuani jonossa jonkin aikaa alkoi näyttää siltä, että vihreä auto lähestyy takaa päin ja tulee aivan perääni. Tilanne oli kiusallinen. Niinpä kurvasin Poukkalan montun risteyksestä Ylämäelle päin päästäkseni kunnialla eroon vihreästä autosta.

Tässä vaiheessa olotilani olisi vielä voinut rauhoittua, koska eihän nyt vielä mitään aivan hirveätä ollut tapahtunut. Pieni ohitus vain ja vähän sen jälkitunnelmia. Mutta kohtalo puuttui peliin harmaan Kuortaneen Sähkön pakettiauton muodossa. Tuo auto ajoi edelläni ja matelisi tavalla, jota kuvaamaan en keksi mitään inhimillisiä sanoja. Auto oli aivan sairas jumittaja ja hidastelija ja kiusantekijä. Yritin kääntyä jollekin muulle tielle pois sen perästä mutta aina tuli autoja vastaan, joten kääntyminen ei olisi nopeuttanut etenemistäni. Niinpä jouduin ajamaan matelijapakettiauton perässä aina torille asti.

Olin aivan raivohulluna tuon auton takia. Olisin halunnut jotenkin protestoida sen ajamista; kiihdyttää renkaat savuten sen edelle tai jotain, jotta kuski huomaisi ärsyttäneensä minut. Tällaiseen ei tullut tilaisuutta. Kiihdytin kuitenkin ylös kirkonmäkeä ja purin tällä tavalla raivoani. En muistanut mikä on ajojärjerstys uuden Sokoksen tavaratalon kohdalla, joten tulin ajaneeksi erään tummansinisen auton eteen, joka töötötti protestiksi.

Ja minullehan ei pahus töötötellä!

Menin aivan shokkitilaan tuon tapauksen johdosta. Sekoilin auton kanssa enkä edes itse tiennyt minne ajaisin. Aioin kurvata Lidlin pihan kautta takaisin Sokoksen pihaan ja käydä laskemassa ilmat sinisen töötöttelijäauton renkaista tai joitain vastaavaa. Lidlin kohdalla muistin kuitenkin, että minun piti viedä roskapussi roskikseen. Niinpä muutin suunnitelmaa ja kääntelin autoa sekopäisesti keskellä risteyksiä niin että takalattialla ollut viiden litran vesikannu kaatui, ja vesi valui lattialle. Olin niin kiihkoissani, että en edes huomannut että näin tapahtui (huomasin kaatuneen kannun vasta myöhemmin).

Vietyäni roskapussin ajoin takaisin Sokoksen pihaan. Olin kuitenkin jo lieventänyt kostosuunnitelmaani. En tyhjentäisikään auton renkaita vaan jättäisin auton ikkunaan lapun, jossa luki “Senkin sika!”. Kirjoitin lapun Lidlin pihassa, johon pysähdyin kiihdyksissäni keskelle ajoväyliä. Onneksi siinä ei kukaan töötötellyt.

Lapun jättämisessä töötöttelijäauton tuulilasiin oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin pihassa oli paljon ihmisiä, joten lappua oli vaikea jättää kenenkään huomaamatta. Toiseksi en muistanut töötöttelijäautosta muuta kuin sen, että se oli tummansininen. Pihassa oli kolme tai useampiakin tummansinisiä autoja, ja - tämä asia tuli mieleeni vasta nyt - töötöttelijäauto on voinut ajaa Sokoksen ohi, joten se ei ehkä ollut lainkaan Sokoksen pihassa.

Kun tajusin, että autoja on useampia, kirjoitin vielä toisen “Senkin Sika” -lapun. Ajattelin, että panen niitä useampiin autoihin, jolloin oikea töötöttelijäkin saa lappunsa. Kiertelin kiihkoissani eri puolilla parkkipaikkaa laput taskussani, mutta ihmisiä oli niin paljon, että en voinut panna niitä autojen tuulilaseihin. Yhden lapun onnistuin kuitenkin panemaan, ja erittäin todennäköistä, että panin sen “väärään” autoon. Eli joku töötöttelemiseen syytön löysi siis autostaan lapun “senkin sika!”. Tämä lappu oli se myöhemmin kirjoittamani. Varsinainen alkuperäinen lappu jäi taskuuni, ja heitin sen myöhemmin järveen.

Todettuani, ettei hommasta tule mitään, lähdin jatkamaan matkaani Lapualle. Ja tässä vaiheessa alkoi masennus niin kuin se yleensä tällaisten kiihtymisten jälkeen alkaa. Minua harmitti se, että olin sekoillut autolla ja pannut haukkumalapun jonkun tuntemattoman tyypin autoon. Toisaalta ajattelin, että ehkä tyyppi ei osaa ottaa sitä henkilökohtaisena loukkauksena vaan ehkä hän pitää sitä pelkkänä pilana. En tiedä. Toisaalta vihaan koko Kuortanetta niin paljon, että kuka tahansa kuortanelainen ansaitsee arvonimen sika.

Joka tapauksessa olin koko loppupäivän “sikamaisen” masentunut enkä saanut mitään tehdyksi. Ajelin takaisin Töysään joskus alkuillasta, ja myöhemmin kävin Seijan kanssa hakemassa Millan Seinäjoen rautatieasemalta. Tämän reissun teimme Citroenilla.

Hakkasin rattia ja huusin

Ai niin. Mainitsenpa vielä yhden asian tältä matkaltani. Kuuntelin radiosta jonkin tullimiehen haastattelua, ja tyypin puhe alkoi ärsyttää minua niin paljon, että suorastaan huusin ja kiljuin ääneen, että senkin valehtelija, senkin sika, senkin... olin aivan raivona ja lopuksi masennuin. Otin vähän ajan päästä videokameran esille ja nauhoitin sillä “yksinpuhelun” tästä aiheesta. Haukuin univormupukuiset koppalakkiviranomaiset maan rakoon. Ne ovat ihmiskunnan rutto. Ne ovat merkittävin ihmiskunnalle kärsimystä tuottava elollisten olentojen joukko maapallolla. Suurin osa maailman raakuuksista ja väkivallasta ja tappamisista on heidän tekemiään. Kidutukset, sodat, teloitukset, kansanmurhat, isot kiusat, keskikokoiset kiusat, pienet kiusat, monenlaiset kammottavat asiat ovat tämän vastenmielisen tärkeilijäsakin tekosia.

Olin näitä asioita miettiessäni niin kiihkoissani, että kuvittelin jossakin haastattelussa yrittäväni kertoa kuinka paljon inhoan poliisia. Niin paljon, että maailmasta ei löydy tarpeeksi superlatiivista sanaa tämän inhon kuvaamiseen. Julistautuisin joka tapauksessa universuminen eniten poliisia inhoavaksi henkilöksi. Mutta tämäkään tunnustus ei riittäisi kuvaamaan tarpeeksi sitä, miten paljon inhoan poliisia. Hyi, hyi, hyi!

Supertörkeä ohitus

Pysähdyin Tampereella ja kävin Tarjoustalossa (jossa oli loppuunmyynti) sekä satamassa. Oli aika helteinen ilma. Kävin vielä toisessakin satamassa, sillä ajoin TAAS vahingossa sellaista kaistaa, josta ei pysty ajamaan suoraan (ruuhkaliikenteessä), vaan on käännyttävä vasemmalle. Tein tämän saman virheen vaikka kuinka monta kertaa silloin, kun Tampereen keskustan läpi vielä ajettiin. Syy on se, että kaistamaalauksia ei näe edellä ajavien autojen alta, joten ei voi tietää, että reunimmainen kaista on kääntyvä kaista. Ehkä se on jossakin kilometriä aikaisemmin ilmoitettu katukyltissä, mutta minä en muista enkä muistele mitään ikivanhoja katukylttejä, joita joskus olen nähnyt. Kun asian huomaa, kaistalta ei pääse enää pois.

Töysään ajaminen oli nihkeän tylsää ja pitkäveteistä - tai no, ei se koko ajan ollut. Moottoritien loputtua ja tavallisen tien alettua tein aivan supertörkeän kaahausohituksen osittain vahingossa. Ja kun kerran alkuun oli päästy, niin mitenkäs sitä nyt voi enää lopettaa. Paikasta oli taisteltava ja paikka oli pidettävä.

Tapaus muistutti muutaman viikon takaista tapausta. Ajoin pitkällä suoralla, joka on heti tavallisen tien alussa Ylöjärven risteysten jälkeen. Näin edellä pari henkilöautoa ja yhden rekan ja päätin kokeilla, onnistuisiko niiden ohittaminen yhdellä kertaa kovaa alkuvauhtia hyväksi käyttäen. Kiihdytin vauhdin jonnekin sataanneljäänkymppiin ja lähdin ohittamaan autoja. Ohituksen alettua vastaan tuli kuitenkin autoja, joten jouduin voimakkaasti jarruttamalla keskeyttämään ohittamisen ensimmäisen auton jälkeen. Ja tämä ensimmäinen auto oli iso verenhimoinen (tai ainakin siltä näyttävä) Audi, joka torahampaat kiiltäen (Audin nokkasäleikkö on kuin pedon suu) oli kärkkymässä ohitustilaisuutta. Ja nyt surkea Micra-kärpänen oli hypännyt röyhkeästi nälkäisen leijonan kuonolle.

Tuossa tilanteessa ei auttanut muu kuin panna kaikki yhden kortin varaan ja lähteä heti seuraavan pienen suoran auettua ohittamaan edellä ajavaa toista henkilöautoa sekä sen edessä ajavaa rekkaa. Ja näin teinkin. Ensimmäinen suora ei kuitenkaan ollut se suora, joksi luulin sitä, vaan pienempi suora, jossa oli keltaista viivaa. Henkilöauton ohitus oli vielä ehkä - nopeutta lukuun ottamatta - joten kuten laillinen, mutta rekkaa ohitin jo täysin keltaisen viivan kohdalla. Ja nopeutta oli niin paljon kuin Micrasta sain irtoamaan nelosvaihteella.

Nuo kaksi ohitusta - ensiksi Audi ja sitten muut - olivat tapahtuneet hyvin lyhyen ajan sisällä, joten Audista katsottuna ajamiseni on ehkä ollut aikamoista kaahaamista. Eli kaikista ohi vain täysillä paikasta riippumatta. Pelkäsin, että Audi lähtee heti perääni, kun varsinainen pitkä suora alkaa seuraavan mäen jälkeen. Onneksi vastaan tuli autoja, eikä Audi muutenkaan tainnut olla niin ahne ohittamaan kuin mitä ulkonäöstä olisi voinut päätellä. Joten sain etumatkaa. Vilkuilin kuitenkin koko ajan peiliin. Yhden mahdollisen ohitustilanteen menetin siksi, että jarrutin nähdessäni poliisiauton näköisen auton ajavan vastaan. Varotoimenpide oli turha.

Virtoja lähestyessäni hidastin vähitellen tahtia ja ajattelin, että olen joka tapauksessa voittanut kilpailun, joten jos Audi tai jokin muu auto tulee takaa, voin päästää ne “armosta” ohi. Ei niitä näkynyt. Ainostaan yksi moottoripyörä ohitti minut.

Impulsiivinen reitinvalinta

Lapualla kävin Lidlissä. Sää oli muuttunut matkan aikana kostean kylmäksi, joten rannassa ei ollut kovin viihtyisää. Juuri kun olin lämmittämässä Lidlin sapuskaa, Hartikaisen Pekka saapui paikalle. Se kertoi asuneensa noin vuoden ajan Lappeenrannassa. Enpä ollut tiennytkään.

Ellei Pekan tapaamista oteta huomioon, Lapualla käynnillä ei ollut mitään merkitystä. Sää oli niin ankea, että en viitsinyt tehdä mitään. Lähdin ajamaan Töysään joskus kahdeksan maissa.

Paluumatkalla Lakajoen risteyksen jälkeen tein supertörkeän mutta silti melko vaarattoman (ainoa mahdollinen vaara liittyi auton hallintaan huonolla tiellä) ohituksen. Kiihdytin vauhtia ohittaakseni auton eräällä pikkusuoralla, mutta vastaan tulleiden autojen takia ohituksen aloitus hieman viivästyi, ja alkoi jo keltainen viiva. Koska olin nähnyt koko suoran ja tiesin, ettei pienessä notkelmassa tule autoja vastaan, en viitsinyt jarruttaa pelkän keltaisen viivan takia vaan annoin mennä. Mittari näytti alamäestä johtuen ohituksen lopussa jo melkein sataneljäkymppiä. Kuulostaa ehkä pahalta, mutta ei se ollut oikeasti paljon mitään.

Kuortaneelle tullessani huomasin perässäni auton, jonka olin ohittanut. Koska edelläni Alavuden suuntaan ajoi autoja, kurvasin Leppälänkylään päin, koska oli kiusallista, että takanani ajoi auto, jonka hetki aikaisemmin olin ohittanut. Harmikseni takana tuleva auto kääntyi perääni ja näytti pitävän aika kovaa vauhtia yllä. Minunkin oli siis ryyhittävä saadakseni etumatkaa. Leppälänkylässä sitä oli jo suoran verran, mutta taas edessä hitaasti ajava auto "puuttui peliin" ja sai minut kääntymään Keskikylän suuntaan samasta syystä kuin olin kääntynyt Kuortaneen jälkeen Leppäkylän suuntaan. En halunnut, että ohittamani auto saavuttaa minut. Ajoin siis lopulta Kurun kautta. Ryyhäilin melko reipasta vauhtia, koska ei alkumatkan aikana vakiintunutta ajotyyliä hetkessä saa muutettua. “Kun on kerran alkuun päästy, niin antaa mennä vaan...” Kuvasin hieman videolla matkan aikana. Reittini valikoitui siis varsin impulsiivisesti.

Taas pientä kisailua

Iltapäivällä pakkasin kamat ja lähdin ajamaan Töysään. Matkalla jouduin taas jonkinlaiseen pieneen kilpailuun. Lähestyessäni Kuortaneen risteystä huomasin taakse ilmestyneen mustan katumaasturin, jonka lähestymisessä on jotain aggressiivisen tuntuista. Ajattelin, että katumaasturi yrittää napata minut - eli ohittaa - heti risteysalueen jälkeen. Niinpä päätin heitellä vähän kapuloita sen rattaisiin ja kiihdytin lähes niin kovaa kuin Micra normaalilla ajotavalla kiihtyi. Katumaasturi ampaisi perään, ja hetken ajan etenimme noin 120 kilometrin tuntinopeudella kunnes katumaasturin kuski alkoi ilmeisesti pelätä ajokorttinsa puolesta ja löysäsi vauhtia. Jouduin silti ajamaan määrätietoisesti pitääkseni sen turvallisen matkan päässä. Mansikkamäen jälkeen saavutin edelläni ajaneen auton, ja koska ohituspaikkoja oli niukasti, tiesin katumaasturin pian ilmestyvän taas perääni, jolloin olisin uudestaan “vaarassa”. Niinpä kurvasin eräälle surkean pienelle sivutielle ja toivoin, ettei katumaasturista huomattu kääntymistäni. Toivoin siis tyyppien luulevan, että olin mennyt menojani.

Sivutie, jolle käännyin, oli todellakin surkea, ja takaisin kääntyminen oli hankalaa. Kun vihdoin pääsin päätielle, molemmat edellä mainitut autot olivat hävinneet jo ties minne. Lähdin ottamaan niitä kiinni, ja saavutin ne Hevosmäen suoralla. Tällöin osoittautui, että katumaasturi olikin hidas vätys, joka ei lähtenyt ohittamaan edellään ajanutta autoa niin kuin olin kuvitellut. Edellä ajanut auto jäi Hevosmäelle, joten siitä eteenpäin jouduin ajelemaan katumaasturin takana hitaampaa nopeutta kuin mikä olisi ollut oma tavoitenopeuteni. Eli höpinäksi meni koko kiihdyttely ja temppuilu.

Töysän ja Alavuden välisen tien alennettu nopeusrajoitus on jotenkin niin sairaan ankea, että tällä kerralla otin riskin ja ajoin “vanhaan tyyliin” eli noin sataakahtakymppiä, mikä oli lähes vakionopeuteni aina viime syksyyn asti. Ei ajaminen tietenkään ollut sen vaarallisempaa kuin ennenkään, mutta byrokraattisessa keinotodellisuudessa siitä on tehty lähes murhaan verrattava rikos. Tällainen todellisuuden irrottaminen fyysisestä todellisuudesta ja leimaaminen mielikuvituksellisella “rikos” -nimikkeellä on kuin Neuvostoliiton meininkiä.

Alkupala, pääruoka ja jälkiruoka

Lahdesta lähtiessämme ajoin vahingossa rekan eteen eräässä risteyksessä. Minua harmitti se, että en ollut huomannut rekkaa, vaikka olin katsonut kumpaankin suuntaan. Rekka vain yhtäkkiä lähestyi kauheata vauhtia takaa päin juuri kun olimme kääntyneet. Kiihdytin vauhtia “rekan alta” niin, että unohdin kokonaan, että tiellä on alhainen nopeusrajoitus ja valvontakameroita.

Moottoritiellä ajelimme kohtalaisen reipasta vauhtia, ja moottoritien nopeuteen totuttuani olin niin ajatuksissani, että en tullut hiljentäneeksi vauhtia saavuttuamme pienemmälle tielle. En edes alussa huomannut, että jatkan edelleen sadankahdenkymmenen kilometrin tuntinopeudella ajamista. Kun huomasin asian, hidastin hieman vauhtia. Jonkin matkaa Päijänteen itäpuolista reittiä ajettuamme tein pari kolme niin mahtavaa ohitusta, että ne olisi pitänyt saada videolle. Tapahtumaketjua voisi kuvata ohittamisten onnistumisnäytelmäksi tai onnistuneiden ohitusten näytelmäksi tai minkä nimen sille nyt keksiikin. Ohitukset olivat massiivinen ja murskaava todiste siitä, että ylinopeudella ja ohittamisilla aivan oikeasti voittaa ajassa toisin kuin jotkut “paremmin tietävät” väittävät.

Ohitin ensiksi yhden auton pelkkänä pienenä alkupalana melko pian moottoritien jälkeen. Varsinainen pääruoka häämötti kauempana edessä. Siellä ajoi peräkkäin kaksi rekkaa kohtalaisen välimatkan päässä toisistaan ja viimeisen rekan perässä neljä henkilöautoa (mikäli ehdin oikein laskea). Lähestyin saattuetta takaapäin kohtuullisella nopeuserolla ja ajoitin saavuttamisen hetkeen, jolloin tiesin aukeavan pitkähkön suoran. Ja kun suora tuli näkyviin, painoin kaasun pohjaan ja annoin mennä. Ohitin henkilöautot ja rekan yhdellä huitaisulla. Ja jatkoksi tälle ohitukselle saavutimme seuraavan rekan juuri, kun se tuli ohituskaista-alueelle, joten ei muuta kuin saman tien senkin ohitse. Ja kun hetken päästä katsoin taustapeiliin, näin yli kilometrin päässä kaksi rekkaa sekä neljä henkilöautoa sekä ilmeisesti vielä niiden perään saapuvia autoja. Olimme minuutin tai kahden aikana hoidelleet koko “ruuhkan”. Ja aivan kuten olin arvannut, edessä aukesi kymmeniä kilometrejä täysin vapaata maantietä. Vasta Joutsaa lähestyessämme saavutimme muutamia autoja. Vaikka erityistä ohittamisen nälkää ei enää ollutkaan, napostelin vielä jälkiruuaksi pari rekkaa ja yhden pakettiauton ja pari henkilöautoakin ennen kuin saavuimme Joutsan kohdalle.

140 kilometrin tuntinopeus on ruutiinia

Ajo Lapualta Töysään sujui vaihteeksi melko normaalisti ilman mitään ihmeellisiä temppuja. No, kun tarkemmin mietin, niin tulin sentään Seinäjoen ohituskaistalla aikaa kovaa, kun ohitin yhden auton. Mutta jokin hetkellinen 140 kilometrin tuntinopeus on minun ajoissani vielä täysin normaalia. Liikennettä oli Seinäjoen jälkeen melko vähän, joten ainakin siitä eteenpäin ajo sujui leppoisasti ilman mitään ihmeellisyyksiä. Alavuden suoralla ohitin yhden auton. Ehkä ohitin jossakin vaiheessa jonkin muunkin auton, mutta nämä olivat “rutiiniohituksia”.

Töysään tullessani olin masentunut. Laura esitteli Skypessä joitakin matkasuunnitelmia, mutta en jaksanut masentuneisuudeltani ottaa kovin paljon kantaa niihin. Laura suunnitteli Amerikan matkaa.

Homeisia autonpenkkejä - ja tuplatörkeät

Heräisin melko aikaisin, kun Seijan kello soi. Olin jonkin aikaa tietokoneella, kunnes lähdin joskus ennen puolta päivää ajamaan Citroenilla Lapualle. Ajoin Kuortaneen kautta. Kuvasin hieman videolla matkalla. Kuvailu oli epämääräistä sekoilua.

Lapualla jatkoin puuhiani. Sää oli vaihteleva eli välillä satoi ja oli kylmä, ja välillä paistoi aurinko, eikä ollut niin kylmä. Vein pari kärryllistä tavaraa aittaan ja putsasin vanhaa Volkswagenin takapenkkiä homeenpoistoaineella. On masentavaa, että olemme antaneet esineiden mennä pilalle varastossa, jonka katto vuotaa. Sekin on masentavaa, että varasto oli aikoinaan turvapaikka sinne viedyille esineille, ja nyt esineitä yritetään pelastaa homeisina ja pilaantuneina tuosta turvapaikasta, joka on muuttunut esineiden turmapaikaksi. On ankeaa viedä esineitä aina uuteen paikkaan, joka sekin taas myöhemmin tuhoutuu.

Ennen lähtöäni Töysään kävin Lidlissä. Ajelin muuten normaalisti paitsi että Kuortaneella kuvasin videolla tuplatörkeät eli kiihdytyksen satasen vauhtiin viidenkympin alueella ja siihen vielä perään reilut viisikymmentä kilsaa ylinopeutta kahdeksankympin alueella. Citroenin etulaakeri tai joku paikka narisee, ja ääni on mielestäni pahentunut. Se voimistuu tiettyyn suuntaan kääntyvissä kurveissa, mikä viittaa laakerivikaan.

Masentaa, kun kaikki on niin surkeasti eikä mistään tule mitään.

Vaivaiset 70 kilometriä tunnissa - ylinopeutta

Tänään oli vähän aktiivisempi päivä, sillä lähdin jo ennen puolta päivää ajamaan Citroenilla Lapualle. Kuuntelin matkalla puolen päivän uutisia, mikä merkitsee, että saavuin Lapualle kahdentoista jälkeen. Kuvasin taas hieman videolla matkalla. Näitä heiluvia filmejäni en taida edes itse jaksaa koskaan katsoa läpi. Ajoin mennen tullen Alavuden kautta.

Lapualta lähtiessäni Sokoksella. Ajoin vaihteeksi Asemanseudun kautta. Kuvasin taas matkalla videokameralla ryyhimisiäni ja ryyhin, vaikka en kuvannutkaan. Pitkässä alamäessä ennen Töysää ajoin sataaviittäkymppiä ja ehkä vähän ylikin. Ylinopeutta oli vaivaiset 70 kilometriä tunnissa. Joopa joo. En itsekään tiedä, mihin tällaisilla kokeiluilla pyrin. Minua harmittaa se, että Citroenin laakeri jurisee. Kovaa vauhtia ajaminen ei luultavasti tee autolle hyvää.

Haluaisin tehdä propagandasivut

Masentaa edelleen. Ajattelin, että tekisi jossakin vaiheessa salaiset liikennepropagandistiset sivut, mutta ne pitäisi pystyä tekemään niin, ettei poliisi (POS) pääse niiden jäljille. Ne pitäisi tehdä jostakin langattoman verkon alueelta. Alkaa nimittäin tämä nykyinen meininki tympiä sen verran. Tänään oli Hesarissa taas samaa vastenmielistä ylinopeuspropagandaa, jota lehti tuputtaa jatkuvasti. Säännöksiä tiukennetaan ja kuria tiukennetaan, koska enemmistö autoilijoista ajaa ylinopeutta. Minkä ihmeen kansanvaltaisen periaatteen mukaan enemmistö kansalaista voi olla väärässä ja pieni etuoikeutettu poliisiklikki journalistihännystelijöineen oikeassa. Masentaa.

Oma mielipiteeni on se, että juridinen ylinopeus itsessään on vaaratonta ellei siihen liity jotain muuta vaarallisista, koska vaaraa ja vaarattomuutta ei voida määritellä jostakin toimiston kirjoituspöydän takaa. Vaara perustuu fysikaalisiin ilmiöihin ja on siten abstraktin juridisen tason ulkopuolella. Nopeusrajoitukset edustavat abstraktia tasoa, eli ne ovat reaalimaailmasta riippumattomia. Joillakin Saksan moottoriteillä saa ajaa kahtasataa ja ylikin. Suomalaisilla moottoriteillä saa ajaa korkeintaan sataakahtakymppiä. Eivät fysiikan lait voi olla erilaiset Saksassa ja Suomessa. Eivätkä fysiikan lait muutu sekunnissa, kun talvinopeusrajoitukset tai kesänopeusrajoituksen astuvat voimaan.

Haluaisin perustaa sivut, joilla esitettäisiin oikein raivopropagandaa kaikkea pakkomeininkiä vastaan.

Joskus on ajettava reippaammin

Katsoimme Formula-aika-ajoja. Kävin K-kaupassa. Kello lähestyy nyt puolta yhtätoista, ja aiomme lähteä käymään Tampereella. Saankohan matkalla ylinopeussakon?

Ihme ja kumma, en saanut sakkoa enkä menettänyt ajokorttiani. Tavanomaisen vetkuttelun takia lähdimme liian myöhään liikkeelle, joten oli pakko ajaa nopeusmittaria kovin paljon katsomatta. Kello oli jotain kaksikymmentä minuuttia yli yksitoista, kun lähdimme ajamaan Seinäjoen kautta. Perille Tampereelle saavuimme (mittauspaikasta riippuen) joskus kymmentä vaille tai viittä vaille yksi. Eli matkaan meni vajaa puolitoista tuntia. Jos olisin ohittanut erään auton aikaisemmin kuin sen lopulta ohitin, ajasta olisi vielä voinut nipistää jonkin verran pois. Ajoimme aivan liian pitkään tuon auton perässä, koska se ajoi melko “reipasta” vauhtia. Suurimmillaan nopeutemme oli jotain sadanneljänkympin luokkaa, mutta vain hetkittäin. Yleensä ajelin noin 20 kilometriä tunnissa ylinopeutta tai vähän enemmän. Teimme aika monta ohitusta. Silti katson, että ajamisemme oli aika maltillista, koska ohitukset olivat rauhallisia ja harkittuja ja siinä mielessä kohteliaita, että seurailimme ohitettavaa autoa jonkin aikaa ennen kuin ohitimme sen.

Tampereella oli Millan valmistujaisjuhla. Tulimme illaksi takaisin Töysään. Tulomatkalla ajoin rauhallisemmin

Vaihtelevaa nopeutta

Matka Töysään sujui vaihtelevasti ja vaihtelevalla nopeudella. Välillä ajoin tuplaylinopeutta ja kortinlähtövauhtia, ja välillä taas rauhallisesti ja alle nopeusrajoituksen. Nopeuteni riippui aika paljon muista autoista ja niiden ohituksista ja muusta tämän tyyppisestä. Tampereen jälkeen seurailin erästä autoa, joka oli ohittanut minut. Se ajoin kahdeksankympin rajoitusalueella paikoitellen jopa sataakahtakymppiä (karkea arvio), ja minä seurasin samalla vauhdilla perässä. Yleisesti ottaen nopeuteni lisääntyi matkan edetessä ja ajamisen muuttuessa tylsemmäksi. Liikennettä oli vähän ja Virroilta alkaen hyvin vähän ja matkan edetessä aina vain vähemmän.

Sen jälkeen kun olin Alavudelta lähtiessäni ohittanut erään oudosti käyttäytyvän (auto hidasti nopeuden yhtäkkiä kuuteenkymppiin) auton, tie oli käytännössä täysin autio. Pari henkilöautoa ja yksi rekka taisi tulla jossakin vaiheessa vastaan ja jossakin kaukana suoran päässä näkyi jonkin auton perävalot.

Auton mittariin kertyi Helsingin reissun aikana melkein tuhat kilometriä. Tulin taas tämän reissun aikana miettineeksi monta kertaa, että minun hermoillani ja henkisellä kestokyvylläni ei kerta kaikkiaan pystyisi noudattamaan nopeusrajoituksia. Se olisi aivan yliluonnollisen rasittava tehtävä. Ajotyylini on sellainen, että en edes katso nopeusmittaria vaan tarkkailen maantietä. Tuntuisi aivan sairaalta vahdata viidentoista sekunnin välein mittarin viisaria, ettei se vaan liiku millin verran liian pitkälle. Silmätkin rasittuisivat tuollaisessa jatkuvassa katseen muuttamisessa vuoroin lähelle ja vuoroin kauas. Nopeusrajoitusta noudattaessani ajaisin vasta jossakin Virtain kohdalla siinä vaiheessa, kun “vapaalla” ajotyylillä olen jo lukemassa lehteä keittiön pöydän äärellä. Erityisesti vähäisen liikenteen tilanteessa, mikä vallitsi tällä matkalla, suuremmasta nopeudesta on konkreettista hyötyä. On siitä tietysti haittaakin, sillä nopeus ei ole ilmaista. Bensaa kuluu enemmän.

Epäilen, että menetän vielä ajokorttini ylinopeuden takia tai ainakin saan sakot. Riski on suurentunut siksi, että nopeusrajoitusta alennettiin Töysän ja Vaasan välillä. Nytkin Töysää lähestyessäni ajelin parhaimmillaan sataakolmeakymppiä. Siinä olisi entiseen nopeusrajoitukseen nähden 30 kilometriä liikaa, mutta uuteen rajoitukseen nähden jo 50 kilometriä liikaa. Näistä nopeuksista voi päätellä jotain. Jos esimerkiksi 120 kilometriä tunnissa tuntuu tien ominaisuudet ja liikenteen määrä huomioon ottaen mukavalta ja rennolta matkavauhdilta eikä siis vielä miltään hurjastelulta, miltä tuntuu rajoituksen mukainen kahdeksankympin pakkohitaus (kirjoitin ensiksi että “nopeus”). Sehän on mielisairaan tukkoista matelemista. Eihän se ole edes autolla ajamista vaan jotain “kökkökävelyä” tai mitä lieneekään. Yäk.

Masentuneena ei jaksa painaa edes kaasua

Lähdin illalla Millan ja Lauran kanssa ajamaan Helsinkiin. Ajoimme Lahden kautta. Liikennettä oli yllättävän vähän. Matka sujui ilman sen kummempia ihmeitä. Muutaman auton ohitimme, ja muutama auto ohitti meidät. Erityisesti moottoritiellä ajoin melko rauhallisesti eli jopa alle nopeusrajoituksen.

Törkeä ei riitä - on ajettava tuplat

Kävin Lapualla. Ajoin menen tullen Seinäjoen kautta. Ajelin periaatteessa rennosti ja kiireettömästi, mutta muutaman kerran rikoin oikein uhmalla sairaita nopeusrajoituksia. Nopeutta taisi olla parhaimmillaan 50 kilometriä enemmän kuin on sallittua. Viime kesänä se olisi tarkoittanut 30 kilometriä enemmän eli ei vielä paljon mitään. Kunhan autossa on kesärenkaat, kokeilen tuplaylinopeutta. Enää ei riitä pelkkä ”törkeä”. Nyt on ajettava ”tuplat”.

Ei kai tällaisen pitäisi enää järkyttää - kaiken jälkeen

Paikallislehdessä luki, että Töysän ja Seinäjoen välisen tien nopeusrajoitus on alennettu pysyvästi kahdeksaankymppiin. Ilmankos en huomannut, että talvinopeusrajoitus olisi poistunut.

Tätä uutta käännettä ei enää voi kuvata muuta kuin... äsh. En keksi sanoja.

Olin koko päivän ajan järkyttynyt siitä, että talvinopeusrajoitus ei koskaan enää poistukaan niiltä maanteiltä, joita pitkin ajan Lapualle ja Vaasaan. Olin suorastaan tyrmistyneen järkyttynyt ja samalla masentunut. Ajattelin, että tämän tyyppisessä asiassa jos missä suora toiminta olisi paikallaan. Päätöksen tehnyt virkamies ansaitsisi opetuksen. Millaisen, sen pohtimisen jätän muille. Vähintään nyt joka tapauksessa renkaat tyhjäksi tyypin autosta tai jotain tämän tyyppistä.

Kilpa-ajoja ei jaksa enää laskea

Paluumatkalla Töysään jouduin yllättäen kilpa-ajoon erään katumaasturin kanssa. Se ei missään tapauksessa ollut tarkoitukseni. Oikeastaan tilanteeseen johtavat tapahtumat käynnistyivät jo heti Lapualta lähtiessäni. Muistin Seinäjoen alueella olleet poliisit, jotka näyttivät kyttäävän ohituskaistalla ajavien nopeuksia. En ollut varma, ovatko poliisit vielä paikalla, mutta otin kuitenkin varman päälle ja vältin ajamasta ohituskaistalla yli satasta. Olin huomannut Seinäjoelta lähtiessäni tulomatkalla satasen rajoituksen, joten oletin, että talvinopeusrajoitus on ohi, ja niin kovaa saa ajaa. Ohituskaistalla siis yritin olla tavallista varovaisempi. Ohitin kuitenkin yhden auton seuraten samalla nopeusmittaria. Tässä vaiheessa myös takanani ajanut sininen auto ohitti saman auton kuin minäkin. Tästä sinisestä autosta tuli tavallaan “kirittäjäni”, koska sekin kääntyi lopulta Alavuden suuntaan.

Ajelin siis sinisen auton edellä rentoa ja rauhallista nopeutta miettien kuitenkin sitä, että sinisen auton mielelläni pitäisinkin takanani. Niinpä ohitin joitakin hitaampia autoja. Viimeinen oli katumaasturi. Ohitin sen Tiilikan tehdasalueen jälkeen. Tässä vaiheessa sininen auto oli jo niin kaukana takanani, että en enää nähnyt sitä. Se oli mahdollisesti jo kääntynyt muualle.

Ajettuani tehdasalueen jälkeen vähän matkaa huomasin yllättäen, että katumaasturi oli ottanut minut provokatiivisesti kiinni. Niinpä kiihdytin nopeutta. Katumaasturi seurasi sitkeästi. Yritin keksiä jonkin sivutien, jonne voisin “kunniallisesti” kääntyä ja jäädä odottamaan kunnes maasturi ajaa ohi. Micra ei oikein kulkenut ylämäessä, joten silloin maasturi saavutti. En jaksanut vaihtaa neloselle. Tasaisen tultua oli pakko kiristää nopeutta, jotta saisin taas kirittyä etumatkaa. En ajanut hirveän kovaa jo yksistään siitä syystä, että tie oli kuoppainen. Muistin erään aikaisemman kilpa-ajon maastoauton kanssa. Silloin tuntui, että ajaudun 140 kilometrin tuntinopeudella mutkassa ojaan. En osaa sanoa, paljonko nopeutta nyt oli, ehkä kovimmillaan jotain 125-130 kilometriä tunnissa, ja tuollaistakin vauhtia vain joissakin paikoissa. Katumaasturi jäi Alavudelle, joten sen jälkeen mitään paineita ei ollut. Ajoin kuitenkin vielä jonkin matkaa kovaa, sillä halusin varmistaa, että katumaasturi todellakaan ei enää seuraa. Seuraavan ohitukset taisin tehdä vasta Töysän lähellä. Tähän ohitukseen minut provosoi takaa lähestynyt taksi.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä

Lähdin puolen päivän jälkeen Micralla Lapualle. Seinäjoen seutu kuhisi poliiseja. Onneksi niitä ei ollut siellä, missä ryyhäilin ylinopeutta ja ohittelin autoja. Muutaman auton nimittäin ohitin matkan varrella. Yhtä autoa en ohittanut vaan tyydyin seurailemaan sitä. Se oli punainen pikkubussi tai pakettiauto. Se ajoi Alavuden läpi noin yhdeksänkympin nopeutta. Alueella on viidenkympin rajoitus. Edes minä en aja yleensä siinä noin kovaa. Tällä kerralla ajoin kuitenkin pikkubussin perässä samalla vauhdilla millä sekin ajoi.

Kaahailu on tehokas piriste arjen tylsyyteen

Matka pohjoista kohti sujui normaalin rauhallisesti ja jopa niin rauhallisesti, että aloin pitkästyä ja tylsistyä. Päätin saada vähän ajankulua ja piristystä arkeen, joten aloin kyttäillä edessämme noin 70 kilometrin tuntinopeudella matelevaa henkilöauto- ja rekkajonoa sillä silmällä, pääsisikö siitä ohi. Takanamme kärkkyvä henkilöauto lisäsi painetta tähän suuntaan. Jossakin vaiheessa tuli tilanne, jossa painoin kaasun pohjaan ja lähdin ohittamaan. En laskenut, kuinka monta autoa ohitin, mutta kyllä niitä ainakin pari kolme henkilöautoa oli ja niiden lisäksi vielä pari rekkaa - nämä siis ohitin kerralla.

Ohittamatta jäi vielä yksi kuorma-auto ja sen edellä ajanut perävaunua vetänyt pakettiauto, joka oli koko jonon alkusyy. Nämäkin autot olisi voinut ohittaa samalla kerralla, mutta tie teki loivan mutkan, enkä nähnyt tuleeko autoja vastaan. Ohitus oli siis pakko keskeyttää välillä, vaikka autoja ei tullutkaan vastaan. Itse asiassa omaatuntoani hieman kalvoi se, että jo rekkoja ohittaessani näkyvyys eteenpäin alkoi heikentyä tiessä olevan mutkan takia, eivätkä viimeiset ohitukset enää täysin vastanneet tiukkoja turvallisuusstandardejani. Olin äärimmäisen valppaana painamaan jarrua ja keskeyttämään ohituksen, jos vastaan tulisi auto, mutta siitä huolimatta aikamarginaalia ei kovin paljon olisi ollut. Viimeisen kuorma-auton ja pakettiauton ohittamisessa vetkuttelin ehkä jo liikaakin, ja muutama hyvä ohituspaikka ehti mennä ennen kuin lähdin ohittamaan. Kokonaisuutena ohituksestani ei siis voisi antaa täysiä tyylipisteitä. Joka tapauksessa olimme päässeet pitkän autojonon edelle melko vaivattomasti ja saavuttaneet Virroille tultaessa niin hyvän etumatkan, että yhtään autoa ei näkynyt takana päin horisontissa.

Loppumatka sujui ilman mitään mainittavia tapahtumia. Yhden kerran pysähdyimme ja yhden auton taisin vielä ohittaa.

Osan minäkin antaa tietä

Lähdimme ajamaan Helsinkiin joskus alkuillasta. Jessekin lähti mukaan, vaikka se näytti välillä jo vähän epävarmalta. Matka sujui ilman ihmeitä. Yksi auto ohitti meidät Seinäjoen ja Tampereen välillä mikä todistaa, ettei vauhtimme mitenkään järkyttävän kova ole, vaikka en nopeusrajoituksia noudatakaan. Meidän automme mittari näytti noin sata kilometriä tunnissa, missä oli kaksikymmentä kilometriä tunnissa ylinopeutta. Ajoin siis normaalia rauhallista vauhtia kuten tavallisesti. Mutta takaa tulleen auton kuljettajalla oli suurempi tavoitenopeus, joten tyyppi ajoi ohi. Yritin väistää kohteliaasti.

Ylinopeus aina tahallista - pötyä!

Illalla menin Jessen kanssa Seinäjoelle hakemaan Lauran junalta. Jesse ajoi. Alavuden jälkeen oli niin liukasta, että Jesse meinasi lipsauttaa auton ojaan. Tai ehkä auto nyt ei vielä aivan ojaan ollut menossa. Menomatkamme kesti hieman tavallista kauemmin, joten Laura joutui odottamaan kolme minuuttia (sen oma arvio). Jesse ajoi Seinäjoelle tullessamme tietämättään ylinopeutta. Se luuli, että nopeusrajoitus on kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa, kun se todellisuudessa oli ehkä viisikymmentä kilometriä tai korkeintaan kuusikymmentä kilometriä tunnissa. Tässä oli taas yksi todiste “ylinopeus on aina tahallista” -väitettä vastaan, joka tuntuu olevan joidenkin ylinopeuskiihkoilijoiden motto.

Ylinopeudella poliisiautoa vastaan

Lähdin aamulla Seijan kanssa Vaasaan. Jätin sen sinne, tankkasin auton ja ajoin takaisin Töysään. Ryyhäilin aika kovaa ja ohitin muutaman auton. Jossakin kohdalla vastaan tuli poliisiauto, ja hidastin nopeutta. Olin tällä kertaa aika hidas reflekseissäni - tai en oikeastaan reflekseissäni vaan siinä, milloin tunnistin auton poliisiautoksi ja milloin sain nopeuden hidastumaan. Olisin voinut painaa tehokkaamminkin jarrua, mutta talvikelillä tulee jarruttaneeksi vaistomaisesti pehmeästi. Vauhtia oli reippaasti yli sata kilometriä tunnissa, kun aloitin hidastamisen. Ilmeisesti poliisiautossa ei ollut tutka päällä.

Yksi tavallinen kilpa-ajo

Olin Lapualla rakentamassa kevyttä autotallia Citroenille. Kun olin saanut hökötyksen jonkinlaiseen alkuvaiheeseen, pakkasin kamat ja lähdin ajamaan Töysään. Kello oli tällöin jo kahdeksan paikkeilla illalla. Ajoin poikkeuksellisesti Seinäjoen kautta. Tällä kerralla ryyhin suorastaan sikaylinopeutta. Syy kovaan ajamiseen oli se, että jossakin ennen Veneskoskea huomasin, että takaa lähestyi auto, jossa oli aivan sikakirkkaat ja häikäisevät valot. Kiihdytin aluksi hieman vauhtia ja katsoin, alkaako auto jäädä. Huomasin, että saan pidettyä sen takanani, mutta yhtään ei ollut varaa löysätä, tai se alkoi taas saavuttaa. Ryyhäilin lopulta jo noin sataakahtakymppiä ja ohitin pari autoa, toisen Isokartanon suoralla ja toisen Kalliomäen suoraa edeltävässä mäessä. Alavuden suoralla ajoin hetkittäin jo lähes sadanneljänkymmenen kilometrin tuntinopeutta. Etäisyys kirkasvaloautoon lisääntyi jonkin verran, mutta auto oli Alavuden kohdallakin edelleen niin lähellä, että katoin risteyksestä käännyttyäni, ehdinkö nähdä kun se ajaa päätiellä risteyksen ohi tai kääntyy risteyksestä perääni. En aivan ehtinyt nähdä ennen kuin risteys hävisi mutkan taakse. Ajamani nopeudet eivät sinänsä olleet mitenkään mielettömän kovia, mutta kun otetaan huomioon tiellä olleet seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeusrajoitukset sekä jäinen ja luminen tie, nopeuksia voidaan pitää jo melko “reippaina”. Ei ajamiseni kuitenkaan mitään “äärihurjastelua” ollut. Kovempaakin olisi voinut ajaa.

Vauhti oli jäänyt sen verran päälle tuon edellä mainitun “kilpa-ajon” jälkeen, että jatkoin reipasta ajoa vielä sen jälkeenkin. Kuvasin hieman videolla auton ikkunasta. Kuvauksesta tuli todennäköisesti täysin surkea.

Väkivaltainen itkupotkuraivari autossa ajon aikana

Lähdin Seijan kanssa Vaasaan aamupäivällä. Menimme Citroenilla. Seijalla oli omia bisneksiään, ja minä ajelin sillä aikaa mm. etsimässä liikettä, josta voisi ostaa Micraan lämmityslaitteen hiilet. En löytänyt sitä, vaikka Seija oli antanut ohjeet. Kävin ostamassa hiilet myöhemmin, kun olin tavannut Seijan, ja se oli neuvonut retin liikkeeseen. Hiilienostoreissun jälkeen kävimme Prismassa ja Gigantissa. Tässä vaiheessa asiat alkoivat mennä pieleen.

Seija oli jo pitkään haaveillut ostavansa tallentavan digiboksin, ja katselimme niitä Gigantissa. Paikalle tuli risupartainen myyjä ja alkoi kaupitella laitteita. Päädyimme ostamaan noin 239 euroa (en muista tarkkaa hintaa) maksavan laitteen. Katselin kauempana, kun myyjä esitteli laitetta. Pudistin Seijalle päätä sen merkiksi, että sen ei missään tapauksessa pidä suostua myyjän ehdotuksiin mistään maksullisesta “lisäturvasta”, jota Gigantti yrittää aina tyrkyttää. Oletin, että Seija ymmärsi vihjeeni.

Kun olimme kassalla, kuulin kaukaa, kun myyjä sanoi hinnan. En kuullut aivan tarkkaa summaa, mutta se saattoi olla jopa 289 euroa. Tajusin heti, että Seija oli antanut Rasputinin näköisen myyjän huijata itseään. Seija oli siis käytännössä lahjoittanut 50 euroa Gigantille, jonka mainoslause kuuluu “on se nyt vaan tyhmää maksaa liikaa”.

Olin täysin järkyttynyt siitä, mitä Seija oli tehnyt. Olin haaveillut jo kuukauden ajan irrallisesta kovalevystä, jolla saisin tietokoneen tiedot järjestykseen, ja jotkut uhanalaiset tiedot pelastettua. Ja aina Seija oli vastannut, että ei ole rahaa, ei ole rahaa. Ja nyt Seija menee ja lahjoittaa lähes kovalevyn hinnan Gigantille tuosta noin vain varoituksistani huolimatta.

Lähdettyämme ajamaan olin sen verran hermostunut tuosta asiasta, että aloin rähjätä Seijalle. Rähjääminen oli kuitenkin hallittua, eli en mitään raivokohtausta saanut. Toistelin vain kiihtyneenä tosiasioita. Seija sai kritiikistäni aivan mielettömän raivarin ja alkoi huutaa ja hakata auton ovea ja potkia kojelautaa. Se löi jopa minua sekä katossa olevaa aurinkoläppää. Pelkäsin, että se särkee auton. Mitä kaikkea se puhui tuo riehuntakohtauksensa (niitä oli monta peräkkäin) aikana, sen jätän kertomatta. Aivan kaikkea ei pidä kirjoittaa edes päiväkirjaan mahdollisten lukijoiden kiusaksi ja järkytykseksi.

Kävimme vielä kaupungin ulkopuolella olevan City-Marketin parkkipaikalla, mutta Seija oli siinä tilassa, että ostoksille lähtemisestä ei tullut mitään. Lähdimme siis ajamaan kohti Töysää. Yritin rauhoitella Seijaa ja pyytää anteeksi, mutta se jatkoi vielä jonkin aikaa riehuntaansa, kunnes koko loppumatkan istuimme sanomatta toisillemme sanaakaan. Minua masensi aivan mielettömästi. Töysään tultuamme Seija jäi joksikin aikaa autoon istumaan. Kannoin sen digiboksin sisälle peräluukusta, mutta Seija oli myöhemmin vienyt sen jonnekin. En tätä kirjoittaessanikaan (seuraavana aamuna) tiedä, mitä sille on tapahtunut. Pahimmassa tapauksessa Seija on tuhonnut sen tai vienyt roskiin.

Emme puhuneet koko loppupäivänä mitään toisillemme. Minä olisin ollut valmis tekemään sovun ja Vaasassa, mutta katsoin myöhemmin tilanteen niin araksi, että päätin olla tekemättä aloitetta. Jesselle emme kertoneet asiasta mitään. Minun rähjäämiseni 50 euron lahjoittamisesta Gigantille oli alun alkaenkin vain asiasta motkottamista. Seijan rähjääminen sen sijaan oli aivan täydellinen raivokohtaus kiljumisineen ja potkimisineen.

Nukuin yön Millan sängyssä, jotta en ärsyttäisi Seijaa. Suoraan sanoen olisi vähän pelottanutkin nukkua sen vieressä. En haluaisi “herätä” yöllä siihen, että joku hakkaa minua parhaillaan hengiltä.

Jatkuva "väärässä" oleminen masentaa

Jostakin syystä taas hieman masentaa. Masensi jo eilen. Pari kolme päivää sitten jouduin vaihteeksi taas internet-keskusteluissa kiistoihin, jotka osaltaan lisäsivät masennustani. Ei ollut kyse mistään kovin dramaattisista asioista, mutta jatkuva kritiikin ja piikittelyn kohteena oleminen ei ole mukavaa. Tuntuu, että olen aina yksin mielipiteitteni kanssa, ja kaikki muut ovat eri mieltä.

Yksi kiistelyn aihe - ei tosin viimeisten keskustelujen - on ollut se, kun olen kirjoittanut liikennefoorumeille siitä, kuinka autojen takasumuvalot häikäisevät ja ovat täysin tarpeettomia. Muut ovat olleet eri mieltä. Kun eilen ajoin lumituiskussa Lapualle, keli oli sellainen, ettei edellä ajavia autoja juuri nähnyt. Jouduin myöntämään itselleni, että tuollaisessa kelissä takasumuvalo saattaisi parantaa näkyvyyttä. Mutta koska olen kiivaasti väittänyt, että takasumuvaloista ei ole koskaan hyötyä, jo pienikin myönnytys voitaisiin katsoa tappiokseni, jos sen tekisin. Ja tämän “olen ollut väärässä” -asian miettiminen on ehkä yksi pieni syy monen muun lisänä, joka aiheuttaa masentuneisuutta.

Jos takasumuvalo jossakin eilisen kaltaisessa tilanteessa päivänvalossa voisikin olla hyödyksi, ei se tarkoita, että takasumuvalo olisi aina lumituiskussa ja lumisateessa hyödyllinen. Se häikäisee nimenomaan pimeällä, joten jos teen myönnytyksen tässä asiassa, myönnytys koskee ainoastaan lumen pöllyämistä valoisaan aikaan. Ja tässäkin tapauksessa takasumuvaloista hyötyisivät eniten rekat, joiden aiheuttama ilmanvirta saa eniten lumen pöllyämään. Mutta rekoissapa ei olekaan takasumuvaloja! Yli 90% takasumuvalojen käytöstä on joka tapauksessa pelkästään haitallista. Tästä väitteestä pidän edelleen kiinni.

Toinen asia, josta olen kiistellyt, on heijastinliivien huonommuus verrattuna pienempiin heiluviin heijastimiin. Tässäkään asiassa kukaan ei ole kanssani samaa mieltä. Lapuan reissuni kokemukset eivät muuttaneet näkemystäni. Vastaan käveli monia pienillä heijastimilla varustettuja ihmisiä, ja heidät näki ja tunnisti todella hyvin pimeässä.

On jotenkin masentunut olo. En saa oikein otetta asioihin. Kirjoittelen kaiken maailman juttuja erilaisille nettifoorumeille, mutta ei niissäkään ole oikein mitään kantavaa ideaa. Kirjoittelen lähinnä ajankuluksi ja hermostuneisuuttani.

Mietteitä talvikelistä

Iltapäivällä ajelin Citroenilla Lapualle. Tie oli auraamaton, ja lumi pöllysi. Yhtäkkiä huomasin, että taakse oli ilmestynyt auto. Koska se ei pöllyävän lumen takia voinut ohittaakaan, kiihdytin vauhtia, jotta en olisi tien tukkona. Kiihdytin siis vauhtia, jotta en hidastaisi taakse ilmestyneen maasturin näköisen auton menoa. Lumi vaan pöllysi, enkä nähnyt autoa lopulta edes peilistä kuin korkeintaan pienen vilahduksen silloin tällöin. Ajoin olosuhteisiin nähden aivan liian kovaa ja mietin, miten selviäisin tilanteesta kunnialla. Ennen Peräseinäjoelle kääntyvää risteystä edessä alkoi näkyä lumipölyn seassa etenevä rekka. Se pysähtyi linja-autopysäkille risteyksen jälkeen. Tässä vaiheessa maasturikin oli jo kääntynyt jonnekin, joten jatkoin ajamista kohti Seinäjokea vähän rauhallisemmin. No, ei tässä tarinassa oikeastaan ole muuta kertomisen arvoista kuin korkeintaan se, että ajoin jonkin matkaa liian kovaa lumisella tiellä taakse ilmestyneen maasturin takia.

Lakajoen risteyksen jälkeen tie oli aurattu niin huonosti, että välillä piti ajaa kymmensenttisessä lumessa. Lapuan puolella tie oli aurattu paremmin, ja lunta oli muutenkin satanut vähemmän.

Illan hämärtyessä lähdin ajamaan takaisin Töysään. Ajoin poikkeuksellisesti Kuortaneen kautta. Tiet oli Lapuan ja Kuortaneen alueella jostakin syystä aurattu paljon paremmin kuin Seinäjoen ja Töysän alueella. Ryyhäilin tulomatkalla paikoitellen yli sataakahtakymppiä, yleensä kuitenkin hitaammin. Tien kunnolla eli lähinnä aurauksella on todella suuri merkitys sille, miten kovaa viitsii ajella. Jos tiellä on paljon löysää irtolunta reunoilla ja keskellä ja vähän muuallakin, kovemmalla vauhdilla ajaminen tuntuu epävarmalta ja joissakin kohdissa jopa pelottavalta. Nopeusrajoitusten mukaista lösövauhtia nyt voi ajaa missä vain, mutta milloinkas minä nyt rajoituksia noudatan. Voin ajaa rajoitusten mukaista nopeutta, mutta en rajoitusten vaan jonkun muun syyn takia.

Ylinopeus auttaa hypotermiaan

Lähdin Lapualle iltapäivällä. Ajaminen ahtaassa patjakuormassa oli sietämätöntä. Auton lämmityslaitekin alkoi temppuilla. Siitä kuului samanlaisia ääniä kuin Helsingistä tullessani. Edes radion huudattaminen kovalla ei peittänyt näitä ääniä.

Lapualla oli sietämättömän kylmä. Nostin patjat aittaan ja sieltä mukaani television sekä digiboksin. Kävin lähtiessäni Sokoksella.

Tulomatkalla ajoin korvatulpat korvillani, koska en halunnut säikähdellä lämmityslaitteen ääntä. Tulin ryyhäilleeksi välillä aika kovaa (noin 120 km/t), koska auton ääni kuului tavallista hiljaisempana. Loppumatkasta lämmityslaite lakkasi toimimasta kokonaan. Olin juuri ennen sitä pysähtynyt Lakajoen risteyksen lähellä olevalle linja-autopysäkille lisäämään lämpöhousut jalkaani. Loppumatkasta ikkunatkin alkoivat mennä huuruun, ja ajoin kovaa sen takia, että pääsisin mahdollisimman pian Töysään. Jopa sormia paleli siinä vaiheessa, kun vihdoin olin pihassa ja kävelin sisälle.

Olin “syväjäätynyt” matkalla siinä määrin, että lämmitin saunan saadakseni itseni lämpimäksi. Menomatkalla kylmyys oli kohdistunut toiseen kylkeeni, koska jouduin patjojen puristamana nojaamaan oveen.

Laiton vastaisku lailliseen kiusantekoon

Illalla kävin ajelemassa Citroenilla. Tarkoitukseni oli käydä pelkästään kaupassa Töysässä, mutta ajoin vähän matkaa etelään saadakseni auton tuulilasissa olevat jäät sulamaan. Ja kävi niin, että tarpeeksi kauas ajettuani päädyinkin Ähtäriin. Tein ostokset siellä.

Jo menomatkalla minua ärsyttivät joissakin vastaantulevissa autoissa palavat takasumuvalot (takahäikäisyvalot), joita vihaan aivan raivona. Harmitti, että ei ollut kameraa mukana. Olisin ottanut kuvia siitä kuinka normaalit valot (esimerkiksi edelläni ajaneen auton) näkyvät satojen metrien tai jopa kilometrien päähän. Kuvat olisivat olleet todiste siitä, ettei “takahäikäisyvaloja” tarvitse käyttää. Toinen osa kuvista olisi esittänyt autoja, joissa palavat nämä inhottavat “häikäisyvalot”. Olisin odottanut linja-autopysäkillä, kunnes häikäisijäauto ajaa ohitseni, ja lähtenyt ajamaan sen perään kamera valmiina. Mutta kuten sanottua, kamaraa ei ollut mukanani.

Tulomatkalle lähtiessäni ajoin erään auton perässä Ähtärin keskustassa ja päätin, että jos auto kääntyy edelläni Töysän suuntaan, ja jos sen “takahäikäisyvalo” syttyy, vaihdan samalla sekunnilla omaan autooni pitkät valot päälle eli vastaan häikäisyyn häikäisyllä (Citroenin valot tosin ovat niin surkeat, etteivät ne paljon häikäise). Tarkoitus on, että takahäikäisyvalojen sytyttäjä tajuaa asioiden yhteyden, kun autoni pitkät valot syttyvät samaan aikaan, kun tyyppi panee omat häikäisyvalonsa päälle. Valitettavasti myöhästyin hieman reagoinnissa. Tyyppi sytytti nimittäin takahäikäisyvalonsa jo siinä vaiheessa, kun olin vielä kääntämässä autoni rattia risteyksen jälkeen, joten käteni eivät olleet parhaassa mahdollisessa asennossa valojen vaihtamista varten. Vaihdoin kuitenkin valot niin pian kuin pystyin, mutta epäilen, että tyyppi ei silti tajunnut, että se liittyi tyypin omiin häikäisyvaloihin. Tyyppi kääntyi jonkin ajan päästä sivutielle, joten “kokeilu” ei jatkunut kovin kauan.

Jos joku lukee tätä joskus, hän saattaa pitää toimintaani öykkärimäisenä ja moukkamaisena ja kaikin puolin tuomittavana. Ehkä se sitä onkin, mutta puolustuksekseni haluan korostaa muutamaa asiaa. Ensinnäkin, en koskaan esitä minkäänlaista protestia jonkin kuljettajan tekemästä virheestä. En vilkuttele pitkiä valoja, vaikka vastaan ajavalla olisi pitkät valot. En töötöttele, jos joku ei huomaa lähteä liikennevaloista. En esitä mitään öykkäriprotesteja missään tilanteessa.

Joku voi kysyä, eikö pitkillä valoilla toisen auton perässä ajaminen ole mitä törkein protesti ja mitä huonointa käytöstä.

Protesti ehkä, mutta ei “virheestä”. Häikäisyvalojen käyttämistähän ei määritellä virheeksi vaan niiden käyttämistä vähäisessäkin lumituiskussa jopa suositellaan. Eli perässä ajavien häikäiseminen katsotaan suositeltavaksi ja kaikin puolin arvostetuksi toiminnaksi. Eikö tämän saman logiikan mukaan myös edellä ajavan häikäiseminen siis ole kaikin puolin hyvä asia? Ajaessani pitkillä valoilla toisen auton perässä pelaan sen säännöillä. Koska edellä ajavan auton kuljettaja haluaa häikäistä minun silmäni, hän ilmeisesti pitää häikäistynä ajamista mukavana asiana, joten nauttikoon siis itsekin häikäisystä. Jos hän ei polta häikäisyvalojaan, en minäkään polta.

Tämä kaikki liittyy siihen, että inhoan ja olen aina inhonnut virallisia valheita ja idioottimaisuutta. Virallinen valhe on sitä, kun julkisesti väitetään jonkin asian olevan jotain, mitä se ei todellisuudessa ole, ja pahimmassa tapauksessa pakotetaan ihmiset rangaistuksen ja väkivallan uhalla elämään tämän valheen edellyttämällä tavalla. Idioottimaisuus liittyy asiaan siten, että valhe on yleensä typerä, ja tuollainen toiminta on kaikin puolin idioottimaista. Tässä tapauksessa idioottimaista on se, että takahäikäisyvalojen käyttämiselle ei ole mitään järkevää syytä. Miksi niitä käytetään? Siksikö, ettei kukaan ajaisi vahingossa edellä ajavan perään, koska normaalit takavalot eivät näy? Tämä kai on olevinaan virallinen selitys. Miksi valoja siis käytetään tilanteissa, joissa kaikki autot ajavat kaikki suunnilleen samalla nopeudella, ja normaalit takavalot näkyvät kilometrin päähän. Kuka olisi se takaa-ajaja? Joku kahtasataa takaa päin lähestyvä auto, jonka hulluuskohtauksen saaneen kuljettajan näkökyvystä on jäljellä enää 10 prosenttia? On hyvin epätodennäköistä, että tällaisia autoja liikkuisi maanteillä lumituiskussa tai muulloinkaan. 

Minulla on se käsitys, että takasumuvalot on kehitetty Saksan moottoriteiden sumuisiin olosuhteisiin, jossa edellä ajavan auton nopeus voi olla alle sata kilometriä tunnissa, ja takaa tuleva auto voi lähestyä yli sadankuudenkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Tällaisessa tilanteessa auton näkyvyydellä taaksepäin on merkitystä. Tuolloin takasumuvalo voi olla OK myös valoisaan aikaan ja ehkä juuri silloin. Sumu voi yllättää hyvin nopeasti. Suomessa täsmälleen tuollaista tilannetta ei ole käytännössä koskaan, koska moottoriteiden nopeudet ovat hitaampia. Enkä kiellä käyttämästä takasumuvaloa, jos todella tuon tyyppinen tilanne esiintyy suomalaisella maantiellä tai moottoritiellä. Tähän mennessä en ole sellaisia nähnyt, vaikka joskus syyskuisina aamuina onkin paljon sumua maantiellä (mutta edellä mainittuja suuria nopeuseroja ei ole).